Termipankki
  1. A
    1. Abstraktio
    2. Alias
    3. Alustaminen
    4. Ankkatyypitys
    5. Argumentti
    6. Arvo
    7. Asetuslippu
    8. Avainsana
  2. B
    1. Binääriluku
    2. Binääritiedosto
    3. Bitti
    4. Bittinegaatio
    5. Bittioperaatio
  3. C
    1. C-funktio
    2. C-kirjasto
    3. C-muuttuja
  4. E
    1. Ehtolause
    2. Ehtorakenne
    3. Esikääntäjä
    4. Esikääntäjädirektiivi
    5. Esittely
    6. Etumerkitön
  5. H
    1. Heksadesimaali
  6. I
    1. Iteroitava
  7. K
    1. Kirjasto
    2. Kokonaisluku
    3. Kommentti
    4. Komplementti
    5. Konekieli
    6. Koodilohko
    7. Käskykanta
    8. Kääntäjä
  8. L
    1. Lause
    2. Liukuluku
    3. Looginen operaatio
  9. M
    1. Makro
    2. Merkki
    3. Merkkijono
    4. Metodi
    5. Muisti
    6. Muuntumaton
    7. main-funktio
  10. O
    1. Objekti
    2. Ohjausrakenne
    3. Optimointi
    4. Osoitin
    5. Otsikkotiedosto
    6. Otsikkotiedot
  11. P
    1. Paikanpidin
    2. Paluuarvo
    3. Parametri
    4. Poikkeus
    5. Prototyyppi
    6. Python-for
    7. Python-format
    8. Python-funktio
    9. Python-import
    10. Python-konsoli
    11. Python-lista
    12. Python-muuttuja
    13. Python-pääohjelma
    14. Python-tulkki
    15. Pääfunktio
    16. printf
  12. R
    1. Resurssi
  13. S
    1. Staattinen tyypitys
    2. Syntaksi
  14. T
    1. Taulukko
    2. Tavu
    3. Terminaali
    4. Tietorakenne
    5. Tyyppi
    6. Tyyppimuunnos
  15. V
    1. Varoitusviesti
    2. Virheviesti
  16. W
    1. while
Ratkaistu: / tehtävää

Sarjaliikenne

Sarjaliikenne tarkoittaa latteiden tai komponenttien keskinäisessä tiedonsiirrossa käytettäviä tekniikoita, joissa data siirtyy sarjamuodossa eli peräkkäin bitti kerrallaan. Toinen vaihtoehto olisi rinnakkainen tiedonsiirto, esim. tietokoneen osoite- ja dataväylät, joissa bitit siirtyvät yhtaikaa samanaikaisesti omia linjojaan pitkin. Rinnakkainen tiedonsiirto on siis nopeampaa kuin sarjamuotoinen, mutta koska sulautetuissa laitteissa käytössä on rajattu määrä I/O-pinnejä, niin sarjaliikenne on taloudellisempaa.
Tieto siirretään datalinjoja pitkin laitteelta toiselle bittijonona, jolloin molempien päiden tulee tietää kaikkien bittien tarkoitus, ts. tiedonsiirtoprotokolla ja käytetty siirtonopeus. Protokollan viestikehyksen sisällä siirrämme varsinaisen datan. Tiedonsiirtoprotokollat ovat yleensä standardoituja, joka auttaa (eri valmistajien) erilaisia laitteita kommunikoimaan keskenään. Siirtonopeus taas määrittää sen mikä on jokaisen bitin ajallinen pituus linjassa. Jos tätä ei tiedetä, on vastaanottopään vaikea osata tulkita bitit oikein jonosta, eli se ei tiedä missä kohti signaalia bitti alkaa ja päättyy, tai missä kohti signaalia bitin arvo luetaan. Sarjaliikennelinjoja voi olla yksi, jolloin samaa linjaa käytetään vuorotellen lähetykseen ja vastaanottoon, kaksi erilliset linjat lähetykseen ja vastaanottoon, ja lisäksi voi olla kellolinja joka synkronoi tiedonsiirron molemmissa päissä.
Kuvassa yksinkertaistettuna sarjaliikenteen idea. Kaksi laitetta on määritellyt itselleen I/O-pinneistä lähetys- (Tx-pinni) ja vastaanotto-linjat (Rx-pinni). Laitteet kytketään toisiinsa siten, että toisen lähetys on toisen vastaanotto. Näin lähettäjän bittijono (Tx-pinnin tilat ajan funktiona) näkyvät vastaanottajan Rx-pinnin tiloissa.
"Sarjaliikenne yksinkertaistettuna"
Tällä kurssilla emme perehdy sarjaliikenteen salaisuuksiin syvemmin ja erilaisia enemmän tai vähemmän standardoituja toteutuksia onkin paljon. Esittelemme SensorTagiin toteutetun yleisen sarjaliikennetoteutuksen UART:n ja integroitujen anturien kanssa käytettävän i2c-protokollan. i2c on todella yleinen ja varsin nopea (kellotaajuus 100-400kHz) sarjaliikenneprotokolla sulautettuihin järjestelmiin.

Universal Asynchronous Receiver/Transmitter

Universal Asynchronous Receiver/Transmitter (UART), on sarjaliikennepiiri, joka muuntaa rinnakkaismuotoista tietoa sarjamuotoiseksi, kommunikaatiossa oheislaitteen kanssa. Piirin avulla voimme toteuttaa esim. RS-232 Standardin mukaista tiedonsiirtoa. UART on yleiskäyttöinen vanhahko tekniikka, mutta sulautetuissa järjestelmissä yleisesti nykyään tätä protokollaa käytetään tekstimuotoiseen kommunikointiin kaksisuuntaisesti. Esimerkiksi laite voi lähettää informaatiota työasemalle / oheislaitteelle ja vastaanottaa informaatiota työasemalta / oheislaitteelta. Esimerkki tälläisestä oheislaitteesta on GPS-vastaanotin, joka lähettää mm. koordinaattitietoa UART:n avulla ihmisen luettavassa tekstimuodossa. Toinen esimerkki voisi olla ohjelmoijan toteuttama pieni komentotulkki UART-pohjaisena sarjaliikenteenä PC:n ja laitteen välillä. Mutta, UART:ia voidaan käyttää tietenkin binäärimuotoisen ("numeroiksi koodatun") datan siirtämiseen. Tällöin UART-sarjaliikenne käy jopa sulautetun laitteen ohjelmointiin, ts. kun siirrämme käännetyn ohjelmakoodin työasemalta laitteen ohjelmamuistiin.
Menemättä liialti protokollan toteutukseen, todetaan että UART-pohjaiselle sarjaliikenteelle tulee asettaa muutama parametri:
  1. Nopeus (baudia). Tyypillisiä nopeuksia ovat 9600, 19200, 38400, 57600 ja 115200 bittiä/sekunti.
  2. Databittien määrä: kurssilla aina 8.
  3. Pariteettibitti: kurssilla ei käytetä.
  4. Stop-bittien määrä: kurssilla aina 1.
Tällöin sarjaliikenteen parametreistä käytetään lyhennettä: 8n1. Kun kommunikoimme työaseman kanssa, sen sarjaportille (COM1, /dev/ttyS, jne) pitää tietenkin asettaa vastaavat nopeus ja asetukset. SensorTag-laitteen ajurit luovat työasemissa USB-liitynnästä yhden loogisen sarjaportin (nimeltään XDS110 Class Application/User UART), jota voidaan käyttää terminaaliohjelman avulla kommunikointiin laitteen kanssa.

TI-RTOS UART

Seuraavaksi käymme läpi esimerkin avulla miten RTOS:n UART-kirjastoa käytetään. Taskissa ensin alustetaan sarjaliikenne (9600,8n1) ja sitten kaiutetaan (lähetetään) takaisin merkkijono, jossa on käyttäjän syöttämä merkki.
#include <string.h>
...
#include <ti/drivers/UART.h>
...

// Taskifunktio
Void serialTask(UArg arg0, UArg arg1) {

   char input;
   char viesti[20];

   // UART-kirjaston asetukset
   UART_Handle uart;
   UART_Params uartParams;

   // Alustetaan sarjaliikenne halutusti
   UART_Params_init(&uartParams);
   uartParams.writeDataMode = UART_DATA_TEXT;
   uartParams.readDataMode = UART_DATA_TEXT;
   uartParams.readEcho = UART_ECHO_OFF;
   uartParams.readMode=UART_MODE_BLOCKING
   uartParams.baudRate = 9600; // nopeus 9600baud
   uartParams.dataLength = UART_LEN_8; // 8
   uartParams.parityType = UART_PAR_NONE; // n
   uartParams.stopBits = UART_STOP_ONE; // 1
   
   // Avataan yhteys laitteen sarja"porttiin"
   uart = UART_open(Board_UART0, &uartParams);
   if (uart == NULL) {
      System_abort("Error opening the UART");
   }

   // ikuinen elämä
   while (1) {

      // Luetaan (=vastaanotetaan) 1 merkki input-muuttujaan
      UART_read(uart, &input, 1);
      
      // Kirjoitetaan (=lähetetään) merkkijono takaisin
      // UART_write(uart, &input, 1);
      // (Tässä nyt halutaan demota sprintf-funktiota)
      sprintf(viesti,"Received: %c",input);
      UART_write(uart, viesti, strlen(viesti));
   }
}

int main(void) {

   Board_initGeneral();
   // Otetaan sarjaportti käyttöön ohjelmassa
   Board_initUART();
   ...
}
Ensin esimerkissä tuttuun tapaan määritellään kahva ja alustetaan parametrit UART_Params-tyyppiseen rakenteeseen. Parametreissä uutta on read / writeDataMode, joka kertoo minkätyyppistä dataa sarjaliikenteestä odotetaan, vaihtoehdot ovat UART_DATA_TEXT tai UART_DATA_BINARY. Tekstidata tarkoittaa siis ihmisen luettavaa dataa, eli tyypillisesti ASCII-muotoisia merkkijonoja. Näiden merkkijonoja käsittelemme sitten string.h-kirjaston funktioilla. Jos sarjaliikenteen yli siirretään binääridataa, niin luettu data käsitellään binäärilukuina, eli siis numeroarvoina eikä ASCII-merkkeinä. Numeroarvojen tulkitsemiseen meidän tulisi sitten laatia jäsentäjäfunktio (engl. parser).
Sarjaliikenne avataan kutsulla UART_Open, jonka argumentteina ovat kahva sarjaporttiin, muuttuja johon vastaanotettu data tallennetaan ja luku joka kertoo kuinka paljon dataa odotamme portista saavamme. Oletuksena sarjaliikenne on blokkaavaa, eli uartParams.readMode=UART_MODE_BLOCKING. Tämä tarkoittaa sitä, että UART_read-kutsu odottaa kunnes dataa on saatavilla argumenttina annettu määrä, tässä yksi tavu. Kirjasto mahdollistaa sarjaliikenteen toteuttamisen myös keskeytyksiin perustuen, jolloin ei tarvitsisi odottaa kun keskeytyssignaali kertoisi milloin dataa olisi saatavilla. Mutta siitä lisää tulevassa materiaalissa. Luettu data otetaan talteen muuttujaan input, joka tässä on tyyppiä char koska otetaan vastaan yksi merkki kerrallaan. Huomatkaa osoitin-muoto. Jos halutaan vastaanottaa useampi merkki, pitää parametrinä olla taulukko. Nyt jos emme tiedä kuinka paljon dataa on tulossa, voimme ottaa sitä talteen merkki kerrallaan ja analysoida onko vastaanotettu jokin protokollassa sovittu lopetusmerkki, esimerkiksi rivinvaihto.
Ja koska ohjelmamme vastaa, lähetämme takaisin merkkijonon viesti, jossa on tekstiä ja vastaanotettu merkki UART_Write-funktiolla. (UART:n asetuksissa parametri readEcho tarkoitaa sitä, että kaiutetaanko lähetetty data takaisin lähettäjälle. Eli näkyviin terminaaliohjelmassa. No tässä esimerkissä ei sitä tehdä automaattisesti vaan ohjelmallisesti esimerkin vuoksi..)
Lopuksi sarjaliikenneyhteys pitää sulkea UART_Close-kutsulla, mutta yllä sitä ei ole, koska toimimme ikuisessa toistorakenteessa.

i2c

i2c-väylä on toinen tunnettu sarjaliikenneprotokolla sulautettuihin laitteisiin ja myös työasemiin. i2c-väylässä on aina yksi master ja n kpl slaveja. Master aloittaa kommunikaation ja asettaa tiedonsiirtonopeuden, jota yksi tai useammat slave-laitteet seuraavat. i2c perustuu kahden I/O-pinnin käyttöön: kelloon (looginen nimi SCL) joka tahdistaa signaalia ja datalinjaan (looginen nimi SDA).
Väylässä laitteet/komponentit yksilöidään osoitteilla. Tämän osoitteen on komponentin valmistaja etukäteen määrittänyt ja sen löydämme datakirjasta. Joskus tosin valmistaja tarjoaa komponentille joukon i2c-osoitteita, mistä käyttäjä voi asettaa osoitteen. Tämä on hyödyllistä silloin, kun samassa väylässä on useita samoja komponentteja, esimerkiksi antureita. Samassa i2c-väylässä voi olla kytkettynä maksimissaan 1008 laitetta.
i2c-viestit koostuvat kahdesta osasta
  1. Vastaanottajan osoitteesta, jonka pituus on yleensä yksi tavu (josta 7-bittiä on varattu osoitteelle)
  2. Sisältö, joka voi olla:
    • Master lähettää komennon slave:lle. Komento voi olla esim. jokin rekisteriasetus
    • Master kysyy slave:lta dataa
    • Slave lähettää datan masterille. Datakentän pituus vaihtelee yhdestä useampaan tavuun, laitteen protokollan mukaan.
Alla esimerkki i2c-viestien sisäisestä rakenteesta. Tämä vain tiedoksi, tätä rakennetta ja signalointia ei tarvitse kurssilla osata.
""
Seuraavaksi tarkastelemme RTOS:n tarjoaman i2c-kirjaston käyttöä koodiesimerkin avulla.
// i2c-kirjasto mukaan ohjelmaan
#include <ti/drivers/I2C.h>
...
// Vakio: sensorin datarekisterin osoite
// Tämä arvo saadaan datakirjasta (ts. kurssilla annetaan materiaalissa)
// Hox! Tämä arvo ei siis ole sensorin i2c-osoite! Hetki..
#define TMP007_REG_TEMP     0x0003 

// Taskifunktio
Void sensorTask(UArg arg0, UArg arg1) {
   unsigned int    i;
   float        temperature;
   // RTOS:n i2c-muuttujat
   I2C_Handle      i2c;
   I2C_Params      i2cParams;
   I2C_Transaction i2cTransaction;

   // i2c-viesteille lähetys- ja vastaanottopuskurit
   // taulukon koko riippu siitä kuinka monta tavua ollaan lähettämässä/vastottamassa
   // Nämä arvot on annettu jokaisen rekisterin kohdalta datakirjassa 
   uint8_t         txBuffer[1]; // Nyt lähetetään yksi tavu
   uint8_t         rxBuffer[2]; // Nyt vastaanotetaan kaksi tavua

   // Alustetaan i2c
   I2C_Params_init(&i2cParams);
   i2cParams.bitRate = I2C_400kHz;
   i2c = I2C_open(Board_I2C_TMP, &i2cParams);
   if (i2c == NULL) {
      System_abort("Error Initializing I2C\n");
   }

   // Sitten asiaan, tässä luodaan i2c-viesti tietorakenteeseen
   txBuffer[0] = TMP007_REG_TEMP; // Laiterekisteri, mihin operaatio kohdistuu
   i2cTransaction.slaveAddress = Board_TMP007_ADDR; // No nyt laitteen osoite 
   i2cTransaction.writeBuf = txBuffer; // Lähetyspuskuri
   i2cTransaction.writeCount = 1; // Lähetetään yksi tavu
   i2cTransaction.readBuf = rxBuffer; // Vastaanottopuskuri
   i2cTransaction.readCount = 2; // Vastaanotetaan kaksi tavua

   for (i = 0; i < 10; i++) {
	
      // Lähetetään yllämääritelty i2c-viesti
      if (I2C_transfer(i2c, &i2cTransaction)) {

         // Ok, saatiin vastaus
         // Muunna luettu data rxBufferista lämpötilaksi (datakirjassa kerrotun mukaisesti)
         temperature = ...;
         System_printf("Lämpötila on %.2f C\n", temperature);
         System_flush();
      }
      else {
         System_printf("I2C Bus fault\n");
      }

      // Taskimme on kohtelias
      Task_sleep(1000000 / Clock_tickPeriod);
   }

   /* Sulje i2c-yhteys */
   I2C_close(i2c);	
}

int main(void) {
   ...
   Board_initGeneral();
   Board_initI2C();
   ...
   BIOS_start();

   return (0);
}
Tässä esimerkissä siis luemme SensorTag:iin integroidulta lämpötila-anturilta TMP007 mitatun lämpötilan kymmenen kertaa. Kuten huomaamme, on anturin datakirja täynnä monenlaista vaikeaselkoista informaatiota, meitä kuitenkin kiinnostaa vain i2c-protokollan ja anturin sisäisten rekisterien käyttö (kappale 7.5. datakirjassa).
Ensiksi meidän tarvitsee tietää anturin i2c-osoite. Koska anturi on jo integroitu SensorTagiin, tarjoaa RTOS meille vakioidun osoitteen otsikko-tiedostossa Board.h. Osoite on siis määritelty vakioon Board_TMP007_ADDR. Toiseksi meidän täytyy selvittää, missä anturin rekisterissä mitattu lämpötila-arvo sijaitsee. Datakirjasta (kappale 7.5.4) tai no meidän tapauksessa luentomateriaalista selviää, että rekisterin muistiosoite on 0x003, joten koodin luettavuuden vuoksi määrittelemme sille vakion TMP007_REG_TEMP. Rekisterin kuvauksesta näemme myös, että kysely-komento tarvitsee yhden tavun, ts- tämä on lähetyspuskurin koko, ja lämpötila-datan pituus on 16 bittiä, eli nyt vastaanottopuskurin koko on kaksi tavua.
Koodiesimerkki on jo meille muuten tuttua, mutta main-funktiossa emme unohda alustaa i2c-kirjastoa kutsulla Board_initI2C.
Taskissa sensorTask käytämme meille uusia i2c-kirjaston ominaisuuksia. I2C_Params-rakenteessa määrittelemme tiedonsiirron kellon nopeuden, tässä 400kHz, valmiilla vakiolla. I2C_open-kutsulla avaamme yhteyden valittuun i2c-pinniin, tässä valmiiksi määritelty pinnin Board_I2C_TMP, johon anturi on kytketty.
Tarkastellaan seuraavaksi i2c-viestin rakennetta.
uint8_t         txBuffer[1];
uint8_t         rxBuffer[2];
I2C_Transaction i2cTransaction;
...
   txBuffer[0] = TMP007_REG_TEMP; // Laiterekisteri, mihin operaatio kohdistuu
   i2cTransaction.slaveAddress = Board_TMP007_ADDR; // No nyt laitteen osoite 
   i2cTransaction.writeBuf = txBuffer; // Lähetyspuskuri
   i2cTransaction.writeCount = 1; // Lähetetään yksi tavu
   i2cTransaction.readBuf = rxBuffer; // Vastaanottopuskuri
   i2cTransaction.readCount = 2; // Vastaanotetaan kaksi tavua
i2c-viestin rakentamisessa hyödynnämme I2C_Transaction-tietorakennetta, johon asetetaan anturin i2c-osoite i2cTransaction.slaveAddress sekä esittelemämme tiedonsiirtopuskurit ja niiden pituudet. Koodissa olemme esitelleet kaksi puskuria, joihin tallennamme i2c-viestin halutun rekisterin osoitteen txBuffer ja vastaanotetun viestin rxBuffer. Tässä esimerkissä lähetämme puskurista viestinä yhden tavun i2cTransaction.writeCount = 1. Joka nyt tässä tapauksessa on vakiolla esitelty laiterekisteri TMP007_REG_TEMP. Asetamme myös vastaanottopuskurin i2cTransaction.readBuf = rxBuffer, johon haluamme vastaanottaa 2 tavua dataa i2cTransaction.readCount = 2. Vastaanottopuskurin koko tulee ym. anturin rekisterin pituudesta, joka oli kaksi tavua.
On myös mahdollista laatia i2c-viestejä jotka eivät vastaanota mitään dataa, tällöin jätetään readBuf- ja readCount-kentät määrittelemättä.
Funktiolla I2C_Transfer lähetämme viestin väylälle. Jos viesti onnistuu, TMP007_REG_TEMP rekisterin arvo 16-bittisenä lukuna on nyt tallennettu puskuriin rxBuffer. Puskuri-taulukkomuuttujia voimme sitten käyttää koodissa halutulla tavalla.
Lopuksi tarvitsemme datakirjasta tietoa siitä, miten vastaanotetut tavut muutetaan lämpötila-arvoksi (datakirjan kappaleet 7.5.4 ja 7.3.7) tai luentomateriaali.
Lopuksi muistetaan sulkea i2c-yhteys I2C-Close-kutsulla.

Kurkistus SensorTagiin

Alla kuvassa kurssilla käyttämämme mikrokontrollerin (TI Simplelink CC2650 Wireless MCU) toiminnallisuuksien lohkokaavio. Kuten nähdään, CC2650 on varsin monipuolinen ja -mutkainen mikrokontrolleri. Siihen on jopa integroitu kaksi erillistä ARM Cortex-tuoteperheen ydintä (ts. CPU) joilla on kummallakin mm. omaa muistia. Tehokkaampaa (Main CPU, Cortex M3) käytetään käyttäjän ohjelmien suorittamiseen ja toinen (Rf Core, Cortex M0) on varattu pelkästään langattoman tiedonsiirtoon. Näin myös erittäin nopeaa langatonta tiedonsiirtoa (2.4GHz) varten saadaan riittävästi tehoja, kuitenkaan syömättä tehoa käyttäjien ohjelmilta ja muulta I/O:lta.
"CC2650 Wireless MCU"
Laite on suunniteltu siten, että molempia ytimiä ohjelmoidaan erikseen. Nyt etuna on se, että molempia toimintoja voidaan ohjelmoida toisistaan riippumatta. Esimerkiksi, laite voidaan muuttaa käyttämään toista langatonta tiedonsiirtoteknologiaa koskematta käyttäjän ohjelmiin. CCS-kehitysympäristö tarjoaa työkalut molempien ytimien ohjelmointiin erikseen, mutta tähän emme kurssilla puutu.

Lopuksi

Sarjaliikenne sulautettujen maailmassa on huomattavan monimutkainen asia, useine eri protokollineen ja toteutuksineen, mutta tämän esityksen tiedoilla pääsemme alkuun SensorTagin anturien ohjaamisessa ja niiden datan lukemisessa.
Tässä esityksessä ei otettu ollenkaan kantaa lämpötila-anturin asetuksiin tai laitetason kalibrointeihin, koska tiedämme, että RTOS:n ajuri hoitaa alustaa anturin puolestamme. Sen toimintaa voi tietysti muuttaa omalla koodilla, kunhan tietää mitä tekee (ts. lukee datakirjan lähes kannesta kanteen). Usein meidän tulee myös itse kalibroida sensori sen toimintaympäristöön.
?
Abstraktiolla tarkoitetaan sitä kun raa'an konekielen käskyt "piilotetaan" korkeamman tason ohjelmointikielen käskyjen alle. Abstraktiotasosta riippuu miten laajaa tämä piilotus on - mitä korkeampi taso, sitä vaikeampi on suoraan sanoa miten monimutkaiseksi koodirakennelma muuttuu kun se kääntyy konekielelle. Esim. Pythonin abstraktiotaso on huomattavasti korkeampi kuin C:n (itse asiassa Python on tehty C:llä...).
Alias on esikääntäjävaiheessa käsiteltävä korvaus, jolla tietty merkkijono koodissa korvataan toisella. Toiminta vastaa siis tekstieditorin replace-toimintoa. Aliaksia määritellään #define-direktiivillä. Esim #define PI 3.1416
Muuttujan alustamisella tarkoitetaan sitä, kun sille asetetaan koodissa jokin alkuarvo. Hyvin yleinen esimerkki tästä on lukumuuttujien alustaminen nollaan. Alustus voidaan tehdä muuttujan esittelyn yhteydessä: int laskuri = 0; tai erikseen. Jos muuttujia ei alusteta, niiden sisältönä on mitä ikinä muistipaikkaan on aiemmin jäänyt.
Pythonin käyttämää tapaa käsitellä arvojen tyyppiä kutsutaan dynaamiseksi tyypitykseksi eli ankkatyypitykseksi. Nimitys perehtyy lauselmaan "Jos se ui kuin ankka, kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, se on ankka." Toisin sanoen arvon kelvollisuus määritellään sen ominaisuuksien perusteella. Tämä eroaa staattisesta tyypityksestä, jossa arvon kelvollisuus määritellään sen tyypin perusteella.
Argumentti on funktiokutsussa käytettävä arvo, joka välitetään kutsuttavalle funktiolle. Funktion sisällä argumentit sijoitetaan parametreiksi kutsuttuihin muuttujiin. Esimerkiksi printf("%c", merkki); -lauseessa argumentteja ovat "%c"-tulostusmäärittely sekä merkki-muuttujan sisältö.
Alkeiskurssilla arvo-termiä käytettiin kaikista ohjelman käsittelemistä arvoista, oli kyse sitten muuttujista, lauseiden tuloksista tai mistä tahansa. Arvo on siis käytännössä tietokoneen muistissa olevaa dataa, johon muuttujat voivat viitata. C:ssä muuttujan ja sen arvon suhde on Pythonia tiiviimpi, koska muuttuja vastaa suoraan sitä muistialuetta johon arvo on talletettu.
Asetuslippuja käytetään kun suoritetaan ohjelmia komentoriviltä. Ne ohjaavat ohjelman toimintaa. Asetuslippu kirjoitetaan yleensä joko yhdellä viivalla ja sitä seuraavalla kirjaimella (esim. -o) tai kahdella viivalla ja kokonaisella sanalla (tai sanoilla, sanojen välissä viiva) (esim. --system. Jotkut liput ovat ns. boolean lippuja eli ne ovat vain päällä tai pois, toisille annetaan lisäksi parametri. Parametri on tyypillisesti lipun perässä joko välilyönnillä tai =-merkillä erotettuna (esim. -o hemuli.exe).
Avainsanat ovat ohjelmointikielessä kielen käyttöön valittuja sanoja, joilla on erityinen merkitys. Hyvät tekstieditorit tyypillisesti merkitsevät avainsanat muista nimistä eroavalla tavalla (esim. lihavointi). Avainsanat ovat yleensä suojattuja, eli samannimistä muuttujaa ei voi luoda. Yleisiä avainsanoja ovat esim ohjausrakenteisiin kuuluvat if ja else. Avainsanat ovat siis osa ohjelmointikielen kielioppia.
Binääriluku on luku, joka muodostuu biteistä, eli arvoista 0 ja 1. Tämä tekee siitä 2-kantaisen lukujärjestelmän. Binäärilukujen tulkintaa voit tutkailla lukujärjestelmiä käsittelevässä lisämateriaalissa.
Binääritiedosto on tiedosto, joka sisältää konekielisiä käskyjä binäärinä. Ne on tarkoitettu ainoastaan tietokoneen luettavaksi, ja tyypillisesti jos niitä avaa vahingossa esim. tekstieditorilla tuloksena on merkkisotkua editorin yrittäessä tulkita tiedoston sisältämiä bittejä merkeiksi. Useimmat tekstieditorit myös varoittavat asiasta erikseen.
Bitti on pienin informaation yksikkö, joka voi saada arvot 0 ja 1. Tietokoneen sisällä kaikki tapahtuu bitteinä. Tyypillisesti muistissa on bittijonoja, jotka muodostuvat useista biteistä.
Bittinegaatio on operaatio jossa bittijonon bitit käännetään siten, että nollat muutetaan ykkösiksi ja ykköset nolliksi. Operaattori on ~
Bittioperaatiot ovat oma operaatioluokkansa joiden yhteispiirre on se, että niissä käsitellään bittijonojen yksittäisiä bittejä. Kääntöoperaatiossa yhden jonon bitit käännetään nollista ykkösiksi ja toisin päin. Osa operaatioista suoritetaan kahden bittijonon välillä siten, että jonoissa samassa kohdassa olevat bitit vaikuttavat toisiinsa. Näitä ovat and (&), or (|) sekä xor (^). Lopuksi on vielä siirto-operaatiot (<< ja >>), joissa yhden bittijonon bittejä siirretään oikealle tai vasemmalle N askelta.
C:n funktiot ovat Pythonin funktioita staattisempia. Funktiolla voi olla vain yksi paluuarvo, jonka tyyppi määritellään funktion määrittelyssä. Samoin määritellään kaikkien parametrien tyypit. Funktiota kutsuttaessa argumenttien arvot sijoitetaan parametreille varattuihin muistipaikkoihin, joten funktio käsittelee eri arvoja kuin sitä kutsuva koodi.
Ulkopuolinen koodi sijaitsee C:ssä kirjastoissa (library), josta niitä voidaan ottaa käyttöön #include-direktiivillä. C:ssä on mukana sisäiset kirjastot sekä lisäksi voidaan käyttää ulkoisia kirjastoja - ne täytyy kuitenkin koodissa käyttöönoton lisäksi kertoa kääntäjälle käännösvaiheessa. Tyypillisesti kirjasto koostuu c-kooditiedostosta sekä otsikkotiedostosta (.h), joka kertoo mitä funktioita kirjastossa on.
C:n muuttujat ovat staattisesti tyypitettyjä, eli niiden tyyppi kiinnitetään esittelyn yhteydessä. Lisäksi C:ssä muuttuja on sidottu sille varattuun muistialueeseeen. Muuttuja ei voi myöskään muuttaa tyyppiään jälkikäteen.
Ehtolause on yksittäisen ehdon määrittelevä rivi koodissa, jota seuraa aaltosulkeilla merkitty koodilohko, joka määrittää miten ehdon toteutuessa tulee toimia. Varsinaisia ehtolauseita ovat if-lauseet, joka voi esiintyä myös else-avainsanan kanssa else if. Toisiinsa liitetyt ehtolauseet muodostavat ehtorakenteita.
Ehtorakenne on yhdestä tai useammasta toisiinsa liitetystä ehtolauseesta muodostuva rakenne, joka haarauttaa ohjelman suoritusta. Useimmissa ehtorakenteissa on vähintään kaksi haaraa: if ja else. Näiden välissä voi olla myös N kpl else if-lauseilla aloitettuja haaroja. On myös mahdollista, että ehtorakenteessa on pelkkä if-lause. Ehtorakenteessa kussakin haarassa on suoritettavaa koodia, joka kuvaa miten ohjelman tulee ehdon määrittelemässä tilanteessa toimia. Jokainen haara on oma koodilohkonsa, joka merkitään siis aaltosulkeilla.
Esikääntäjä on värkki joka käy koodin läpi suorittaen kaikki esikääntäjädirektiivit ennen varsinaista kääntämistä. Näihin kuuluvat mm. include-lauseet joilla koodiin lisätään siihen liitetyt kirjastot sekä define-lauseet joilla voidaan määritellä vakioita ja makroja.
Esikääntäjädirektiivit ovat ohjeita, jotka on tarkoitettu esikääntäjälle. Ne puretaan koodista pois ennen varsinaista kääntämistä. Esikääntäjädirektiivit alkavat #-merkillä. Yleisin näistä on include, joka vastaa Pythonin importia. Toinen yleinen on define, jolla tällä kurssilla määritetään vakioita.
Muuttujan esittely tarkoittaa sitä kun muuttujan olemassaolosta kerrotaan ensimmäistä kertaa. Tällöin määritetään muuttujan tyyppi ja nimi, esim. int luku;. Kun muuttuja esitellään, sille varataan paikka muistista, mutta muistiin ei vielä kirjoiteta mitään - muuttujassa on siis muistiin jäänyt arvo. Tästä syystä muuttujat on usein myös hyvä alustaa esittelyn yhteydessä.
Etumerkitön kokonaislukumuuttuja on kokonaisluku jonka kaikki arvot ovat positiivisia. Koska etumerkille ei tarvitse varata bittiä, etumerkittömällä kokonaisluvulla voidaan esittää itseisarvoltaan 2x suurempi luku kuin etumerkillisellä. Etumerkitön kokonaisluku määritetään lisäämällä kokonaislukumuuttujan esittelyyn unsigned-avainsana: unsigned int laskuri;
Heksadesimaaliluvut ovat 16-kantaisia lukuja, joita käytetään erityisesti muistiosoitteiden sekä muistin bittisisällön esittämiseen. Heksadesimaaliluvun edessä on tyypillisesti 0x, ja numeroiden lisäksi käytössä ovat kirjaimet A-F jotka vastaavat numeroja 10-15. Heksadesimaalilukuja käytetään koska yksi numero vastaa aina tasan neljää bittiä, joten muunnokset binääriin ja takaisin ovat helppoja.
Iteroitava objekti on sellainen, jonka voi antaa silmukalle läpikäytäväksi (Pythonissa for-silmukalle). Tähän joukkoon kuuluvat yleisimpinä listat, merkkijonot ja generaattorit. C:ssä ei ole silmukkaa, joka vastaisi Pythonin for-silmukan toimintaa, joten taulukoiden yms. läpikäynti tehdään indeksiä kasvattavilla silmukoilla.
Kirjasto on tyypillisesti yhteen rajattuun tarkoitukseen tehty työkalupakki, joka yleensä sisältää nipun funktioita. Kirjastot otetaan käyttöön include-esikääntäjädirektiivillä. Jos kirjasto ei kuulu C:n sisäänrakennettuihin, sen käyttöönotto täytyy myös kertoa kääntäjälle.
Kokonaisluvut itsessään ovat tuttuja varmaan tässä vaiheessa, mutta C:ssä niitä on monenlaisia. Kokonaisluvuille nimittäin määritellään kuinka monella bitillä ne esitetään sekä se, onko luvussa etumerkkiä. Koska tietyllä bittimäärällä voidaan esittää vain rajallinen määrä eri lukuja (2 ^ n), etumerkillisissä luvuissa maksimiarvo on yhden bitin verran pienempi (2 ^ (n - 1)). Pienin kokonaisluku on 8-bittinen.
Kommentti on kooditiedostossa olevaa tekstiä, joka ohitetaan kun koodia suoritetaan. Kussakin kielessä on oma tapansa sille miten rivi merkitään kommentiksi. Pythonissa se on #-merkki, C:ssä //. Lisäksi C:ssä voi merkitä useita rivejä kommenteiksi kerralla - kommentti aloitetaan tällöin /*-merkkiparilla ja päätetään */-merkkiparilla. Kaikki näiden välissä tulkitaan kommentiksi.
Komplementti on negatiivisten lukujen esitystapa, jossa luvun etumerkki muutetaan kääntämällä sen kaikki bitit. Kahden komplementissa, jota tällä kurssilla käytetään, käännön jälkeen lisätään tulokseen 1. Tarkempaa tietoa löydät lukujärjestelmiä käsittelevästä oheismateriaalista.
Konekieli muodostuu käskyistä jotka laitteen prosessori ymmärtää. Konekieltä kutsutaan yleensä Assemblyksi ja se on alin taso jolla ihmisen on mielekästä antaa ohjeita tietokoneelle. Konekieltä käytetään tällä kurssilla loppuossa, joten siihen ei johdatuskurssia suorittavien tarvitse perehtyä.
Koodilohko on joukko koodirivejä, jotka kuuluvat jollain tavalla yhteen eli ne ovat samassa kontekstissa. Esimerkiksi ehtorakenteessa kunkin ehdon alla on oma koodilohkonsa. Samoin funktion sisältö on oma koodilohkonsa. Koodilohkot voivat sisältää muita koodilohkoja. Pythonissa koodilohkot erotetaan toisistaan sisennyksellä; C:ssä koodilohkon alku ja loppu merkitään aaltosulkeilla {}
Käskykanta määrittää mitä käskyjä laitteen prosessori osaa. Nämä käskyt muodostavat prosessoriarkkitehtuurin konekielen.
Kääntäjä on ohjelma, joka kääntää C-kielisen koodin konekieliseksi binääritiedostoksi, jonka tietokoneen prosessori osaa suorittaa. Kääntäjä myös tutkii koodin ja ilmoittaa siinä olevista virheistä sekä antaa varoituksia potentiaalisista ongelmista koodissa. Kääntäjän toimintaa voi ohjata lukuisilla asetuslipuilla.
Lause on ohjelmointikielessä nimitys yksittäiselle suoritettavalle asialle, joka on yleensä yksi koodirivi.
Liukuluku (engl. floating point number, lyh. float) on tietokoneiden käyttämä desimaaliluvun approksimaatio. Tietokoneet eivät arkkitehtuurinsa vuoksi pysty käsittelemään oikeita desimaalilukuja, joten niiden tilalla käytetään liukulukuja. Liukuluvut saattavat aiheuttaa pyöristysvirheitä - tämä on hyvä pitää mielessä niitä käyttäessä. C:ssä liukulukuja on yleensä kahta eri tarkkuutta: float ja double, joista jälkimmäisessä on nimensä mukaisesti 2 kertaa enemmän bittejä.
Looginen operaatio viittaa Boolen algebran operaatiohin, joissa käsitellään totuusarvoja. Tyypillisiä loogisia operaatioita ovat ehtolauseista tutut and, not ja or. C:ssä tunnetaan myös bittikohtaiset loogiset operaatiot jotka toimivat samalla logiikalla, mutta vaikuttavat jokaiseen bittiin erikseen.
Makro on alias, jolla määritetään tietty avainsana korvattavaksi koodinpätkällä. Hyvin käytettynä tällä voidaan joissain tilanteissa saada aikaan parempaa luettavuutta, mutta helposti käy toisin. Makroilla ei kannata tämän kurssin puitteissa leikkiä, kunhan tietää mistä on kyse jos niihin joskus törmää.
Merkki on nimensä mukaisesti yksi merkki. Merkki voidaan tulkita ASCII-merkkinä mutta sitä voidaan käyttää koodissa myös kokonaislukuna, koska se on pienin esitettävissä oleva kokonaisluku. Merkin koko on 1 tavu. Merkki merkitään yksinkertaisilla lainausmerkeillä, esim. 'c'.
Pythonissa kaikki teksti käsiteltiin merkkijonoissa, eikä siinä esim. ollut erillistä muuttujatyyppiä yksittäiselle merkille. C:ssä puolestaan ei ole varsinaista merkkijonomuuttujatyyppiä lainkaan - on ainoastaan merkeistä koostuvia taulukoita, joille on oma määrittelytapansa. Näillä taulukoilla on ennaltamäärätty pituus. "Merkkijonon" voi määritellä C:ssä char elain[5] = "aasi"; jossa numero kertoo merkkitaulukon koon ja on merkkien määrä + 1, koska lopetusmerkki '\0' lisätään tässä alustustavassa automaattisesti loppuun.
Metodi on funktio, joka on osa objektia eli objektin ominaisuus, jolla objekti usein muuttaa omaa tilaansa. Metodia kutsuttaessa käsiteltävä objekti tulee kutsun eteen: arvosanat.sort().
Kaikki suoritettavien ohjelmien käsittelemä data on tietokoneen muistissa ajon aikana. Tietokoneen muisti muodostuu muistipaikoista, joilla on muistiosoite sekä sisältö. Kaikki muistipaikat ovat saman kokoisia - jos talletettava tietomäärä on tätä suurempi, varataan useampi (peräkkäinen) muistipaikka.
Pythonissa objektit eroteltiin muuntuviin ja muuntumattomiin. Muuntumaton arvo oli sellainen, jonka sisältö ei voi muuttua - kaikki operaatiot jotka näennäisesti muuttavat arvoa tosiasiassa luovat siitä uuden kopion, joka yleensä sijaitsee uudessa muistipaikassa. Esimerkiksi merkkijonot olivat tyypillinen muuntumaton tyyppi Pythonissa. C:ssä tätä erottelua ei tarvita, koska muuttujien ja muistipaikkojen suhde on tiiviimpi - sama muuttuja osoittaa koko ohjelman suorituksen ajan tiettyyn muistipaikkaan.
Objekti, joskus myös olio, on Pythonissa yleistä terminologiaa. Kutsuimme objekteja pääasiassa arvoiksi alkeiskurssilla, mutta Pythonissa kaikkea voi käsitellä objekteina - tämä tarkoittaa, että mihin tahansa voidaan viitata muuttujilla (esim. funktion voi sijoittaa muuttujaan). Objekti-termiä käytetään tyypillisesti oliopohjaisissa kielissä (kuten Python). C ei kuulu tähän joukkoon.
Ohjausrakenne on yleisnimitys koodirakenteille, jotka hallitsevat jollain tavalla ohjelman suorituksen kulkua. Näihin rakenteisiin lukeutuvat ehtorakenteet sekä toistorakenteet. Myös poikkeusten käsittely voidaan lukea tähän joukkoon.
Koodin optimointi tarkoittaa sitä, että sen suorituskykyä parannetaan tyypillisesti joko vähentämällä aikaa, joka sen suoritukseen kuluu tai vähentämällä muistin käyttöä. Optimoinnista on hyvin tärkeää ymmärtää, että sitä ei koskaan kannata tehdä jos ei ole pakko - optimointia siis tehdään vasta kun koodi oikeasti toimii hitaasti tai kuluttaa liikaa muistia. Optimointia ei myöskään kannata tehdä sokkona - koodista tulee ensin tunnistaa mitkä ovat sen pullonkaulat eli ne osat jotka tuhlaavat eniten resursseja.
Osoitin (pointer) on C:ssä erityinen muuttujatyyppi. Osoitinmuuttuja sisältää muistiosoitteen, josta varsinainen arvo löytyy - ne toimivat siis tietyllä tapaa kuin Pythonin muuttujat. Muuttuja määritellään osoittimeksi lisäämällä tyypin perään * esittelyrivillä, esim. int* luku_os luo luku_os-muuttujan, joka on osoitin int-tyyppiseen arvoon. Osoittimen osoittaman muistialueen sisällön voi hakea käyttöön merkinnällä *luku_os ja vastaavasti jonkin muuttujan muistipaikan osoitteen saa merkinnällä &luku. Osoittimille on omistettu kokonainen materiaali (4).
Otsikkotiedosto on .h-päätteellä merkitty tiedosto, joka sisältää otsikkotiedot (funktioiden prototyypit, tietotyyppien määrittelyt yms) saman nimiselle .c-tiedostolle.
Otsikkotiedot ovat C-koodissa ja erityisesti kirjastojen yhteydessä eräänlainen muotti koodista. Tyypillisen otsikkotieto on funktion prototyyppi, jolla kerrotaan mitä funktio palauttaa ja mitä argumentteja sille annetaan. Rivi on sama kuin funktion varsinainen määrittely. Muita otsikkotietoja ovat mm. tietotyyppien ja vakioiden määrittelyt. Otsikkotiedot voivat sijaita kooditiedoston alussa, mutta erityisesti kirjastojen osalta ne ovat yleensä erillisessä .h-tiedostossa.
Paikanpidin on merkkijonojen muotoilussa käytetty termi, jolla esitetään kohta merkkijonossa, johon sijoitetaan esim. muuttujan arvo ohjelman suorituksen aikana. Pythonissa format-metodia käytettäessä paikanpitimiä merkittiin aaltosulkeilla (esim. {:.2f}). C:ssä käytetään %-merkkiä jota seuraa paikanpitimen määrittely, josta erityisen tärkeä osa on muuttujatyypin määrittely. Esimerkiksi "%c" ottaa vastaan char-tyyppisen muuttujan.
Paluuarvo on nimitys arvolle tai arvoille jotka funktio palauttaa kun sen suoritus päättyy. C:ssä funktioilla voi olla vain yksi paluuarvo, Pythonissa niitä voi olla useita. Koodia lukiessa paluuarvoa voi käsitellä päässään siten, että funktiokutsun paikalle sijoitetaan funktion paluuarvo sen jälkeen kun funktio on suoritettu.
Parametri on funktion määrittelyssä nimetty muuttuja. Parametreihin sijoitetaan funktion saamat argumentit. Parametri on siis nimitys jota käytetään kun puhutaan arvojen siirtymisestä funktion näkökulmasta. Tätä erottelua ei aina tehdä, vaan joskus puhutaan pelkästään argumenteista.
Poikkeus on ohjelmointikielessä määritelty virhetilanne. Poikkeuksella on tyyppi (esim. TypeError), jota voi käyttää poikkeuksen käsittelyssä ohjelman sisällä sekä myös apuna virhetilanteen ratkaisussa. Tyypillisesti poikkeukseen liitetään myös viesti, joka kertoo mistä ongelmassa on kyse.
Prototyyppi määrittelee funktion paluuarvon tyypin, nimen sekä kaikki argumentit ennen funktion varsinaista esittelyä. Kunkin funktion prototyypin tulisi löytyä joko kooditiedoston alusta tai erillisestä otsikkotiedostosta (.h). Prototyypin määrittely on kopio funktion varsinaisesti määrittelyrivistä.
Pythonin for-silmukka vastaa toiminnaltaan useimmissa kielissä olevaa foreach-silmukkaa. Se käy läpi sekvenssin -esim. listan - jäsen kerrallaan, ottaen kulloinkin käsittelyssä olevan jäsenen talteen silmukkamuuttujaan. Silmukka loppuu, kun iteroitava sekvenssi päättyy.
Merkkijonojen format-metodi on Pythonissa tehokas tapa sisällyttää muuttujien arvoja tulostettavaan tai tallennettavaan tekstiin. Merkkijonoon määritetään paikanpitimiä (esim: {:.2f}) joihin sijoitetaan format-metodin argumentit.
Python-funktiolla voi olla valinnaisia parametreja, joilla on asetettu oletusarvo. Argumenttien arvot siirtyvät parametreihin viittauksen kautta, joten funktion sisällä käsitellyt arvot ovat samoja kuin sen ulkopuolella käsitellyt - niillä on vain eri nimet. Python-funktiolla voi olla useita paluuarvoja.
Pythonin import-lauseella otettiin käyttöön moduuleja/kirjastoja - joko Pythonin mukana tulevia, muualta ladattuja tai itsekirjoitettuja. Pythonin import-lauseelle erityistä on, että oletuksena tuotuihin funktioihin ym. päästään käsiksi moduulin nimen kautta (esim. math.sin. C:ssä importia vastaa include, ja se tuo nimet suoraan ohjelman omaan nimiavaruuteen.
Interaktiivinen Python-tulkki tai Python-konsoli on ohjelma, johon voi kirjoittaa Python-koodirivejä. Nimitys "interaktiivinen" tulee siitä, että koodirivi suoritetaan välittömästi sen syöttämisen jälkeen, ja ohjelma näyttää käyttäjälle koodirivin tuottaman paluuarvon (esim. matemaattisen operaation tuloksen).
Pythonin lista osoittautui Ohjelmoinnin alkeissa hyvin tehokkaaksi työkaluksi. Se on järjestetty kokoelma arvoja. Listan monikäyttöisyys johtuu siitä, että sen koko on dynaaminen (eli suorituksen aikana muuttuva) minkä lisäksi se voi sisältää mitä tahansa arvoja - myös sekaisin. Samassa listassa voi siis olla useita erityyppisiä arvoja. Listat voivat tietenkin sisältää myös listoja tai muita tietorakenteita jne.
Kuten Ohjelmoinnin alkeissa opittiin, Python-muuttuja on viittaus arvoon, eli yhteys muuttujan nimen ja tietokoneen muistissa olevan arvon välillä. Python-muuttujilla ei ole tyyppiä, mutta arvoilla on. Arvon kelpaavuus kokeillaan koodia suorittaessa tilannekohtaisesti. Tässä suhteessa ne siis eroavat toiminnaltaan C:n muuttujista, ja niiden toiminta muistuttaa usein enemmän C:n osoittimia.
Pythonissa pääohjelma on se osa koodia, joka suoritetaan kun ohjelma käynnistetään. Pääohjelma sijaitsee tyypillisesti koodin lopussa, ja useimmiten if __name__ == "__main__":-lauseen alla. C:ssä ei ole varsinaista pääohjelmaa, siinä suoritus aloitetaan oletuksena main-nimisestä funktiosta.
Python-tulkki on ohjelma, joka muuttaa Python-koodin tietokoneelle annettaviksi ohjeiksi. Se vastaa niin kooditiedostojen kuin myös interaktiiviseen Python-tulkkiin kirjoitettujen komentojen suorittamisesta. Tällä kurssilla sanalla tulkki viitataan kuitenkin useimmiten nimenomaan interaktiiviseen Python-tulkkiin.
Pääfunktio on C:ssä ohjelman aloituspiste ja se korvaa Pythonista tutun pääohjelman. Oletuksena pääfunktion nimi on main ja se määritellään yksinkertaisimmillaan int main().
Resurssi viittaa laitteiston käytössä olevaan prosessoritehoon, muistiin, oheislaitteet jne. Se käsittää siis kaikki rajoitteet sille millaista ohjelmakoodia voidaan ajaa sekä sen, mitä ohjelmakoodilla voidaan tehdä. Tietokoneilla resurssit ovat ohjelmointiopiskelijan näkökulmasta aika rajattomat, mutta sulautetuilla järjestelmillä rajat voivat hyvinkin tulla vastaan.
C käyttää staattista tyypitystä. Se tarkoittaa sitä, että muuttujien tyypit määritellään kun ne luodaan ja muuttujaan ei voida sijoittaa erityyppistä arvoa. Lisäksi arvon kelvollisuus määritellään koodia suorittaessa sen tyypin perusteella (tai oikeastaan tämä tehdään jo käännösvaiheessa). Pythonissa taas käytetään dynaamista eli ankkatyypistystä.
Syntaksi (engl. syntax) on koodin kielioppi. Esimerkiksi Pythonin syntaksi määrittää, millainen teksti on tulkittavissa Python-koodiksi. Jos teksti ei noudata koodin syntaksia, sitä ei voida suorittaa tai C:n tapauksessa kääntää. Syntaksi antaa myös koodaajalle tietoa siitä, missä muodossa halutunlainen ohje tulee antaa.
Taulukko (array) on ohjelmointikielissä yleinen tietorakenne, joka sisältää useita (yleensä) samantyyppisiä arvoja. C:n taulukot ovat staattisia - niiden koko tulee määritellä taulukon esittelyn yhteydessä - ja taulukossa voi olla vain samantyyppisiä muuttujia (myös tyyppi määritellään esittelyssä).
Yhden muistipaikan koko on yksi tavu (byte) - tyypillisesti 8 bittiä. Tavu on siis pienin yksikkö joka voidaan osoittaa tietokoneen muistista. Muuttujien tyyppien varaamat muistialueet lasketaan tavuissa.
Terminaali, komentokehote ja komentorivi ovat eri nimiä käyttöjärjestelmän tekstipohjaiselle käyttöikkunalle. Windowsissa komentoriville pääsee kun kirjoittaa suorita...-ikkunaan cmd. Komentorivillä annetaan tekstikomentoja käyttöjärjestelmälle. Tällä kurssilla pääasiassa siirrytään cd-komennolla hakemistosta toiseen ja käytetään kääntäjää kooditiedostojen kääntämiseen sekä suoritetaan käännettyjä koodeja.
Tietorakenne on yleisnimitys kokoelmille jotka sisältävät useita arvoja. Pythonissa näitä olivat mm. lista, monikko ja sanakirja. C:ssä taas yleisimmät tietorakenteet ovat taulukot (array) ja tietueet (struct).
Tietokoneen muistissa oleva data on pelkästään bittejä, mutta muuttujilla on tyyppi. Tyyppi kertoo millä tavalla muistissa olevat bitit pitää tulkita. Se kertoo myös kuinka suuresta määrästä bittejä muuttujan arvo muodostuu. Tyyppejä ovat esim int, float ja char.
Tyyppimuunnos on operaatio jossa muuttuja muutetaan toisentyyppiseksi. Alkeiskurssilla tätä tehtiin pääasiassa int- ja float-funktioilla. C:ssä tyyppimuunnos merkitään hieman toisin: liukuluku = (float) kokonaisluku. Huomioitavaa on myös, että operaation tulos voidaan tallentaa ainoastaan muuttujaan jonka tyyppi on kohdetyyppiä (esimerkissä float). Pythonissa nähdyt luku = int(luku)-temput eivät siis onnistu.
Varoitusviesti on ilmoitus siitä, että ohjelman suorituksessa tai - erityisesti tällä kurssilla - sen kääntämisessä kohdattiin jotain epäilyttävää, joka saattaa johtaa virhetilanteisiin, mutta ei suoraan estä ohjelman käyttöä. Yleisesti ottaen kaikki varoitukset on syytä korjata ohjelman toiminnan vakauttamiseksi.
Virheviestiksi kutsutaan tietokoneen antamaa virheilmoitusta joko koodia kääntäessä tai ohjelmaa suorittaessa. Virheviesti tyypillisesti sisältää tietoa kohdatusta ongelmasta ja sen sijainnista.
C:ssä main-funktio on ohjelman suorituksen aloituspiste kun ohjelma käynnistetään. Ohjelman komentoriviargumentit tulevat main-funktiolle (mutta niitä ei ole pakko vastaanottaa), ja sen palautusarvon tyyppi on int. Lyhimmillään main-funktion voi siis määritellä: int main().
C:ssä yksi tulostustapa on printf-funktio, joka muistuttaa pääasiassa Pythonin print-funktiota. Sille annetaan tulostettava merkkijono, sekä lisäksi merkkijonoon sijoitettavat arvot mikäli on käytetty paikanpitimiä. Toisin kuin Pythonin print, printf ei automaattisesti lisää rivinvaihtoa, joten loppuun on yleensä syytä lisätä \n.
Silmukoista while pohjautuu toistoon ehdon tarkastelun kautta - silmukan sisällä olevaa koodilohkoa suoritetaan niin kauan kuin silmukalle annettu ehto on tosi. Ehto määritetään samalla tavalla kuin ehtolauseissa, esim: while (summa < 21).