Termipankki
  1. A
    1. Abstraktio
    2. Alias
    3. Alustaminen
    4. Ankkatyypitys
    5. Argumentti
    6. Arvo
    7. Asetuslippu
    8. Avainsana
  2. B
    1. Binääriluku
    2. Binääritiedosto
    3. Bitti
    4. Bittinegaatio
    5. Bittioperaatio
  3. C
    1. C-funktio
    2. C-kirjasto
    3. C-muuttuja
  4. E
    1. Ehtolause
    2. Ehtorakenne
    3. Esikääntäjä
    4. Esikääntäjädirektiivi
    5. Esittely
    6. Etumerkitön
  5. H
    1. Heksadesimaali
  6. I
    1. Iteroitava
  7. K
    1. Kirjasto
    2. Kokonaisluku
    3. Kommentti
    4. Komplementti
    5. Konekieli
    6. Koodilohko
    7. Käskykanta
    8. Kääntäjä
  8. L
    1. Lause
    2. Liukuluku
    3. Looginen operaatio
  9. M
    1. Makro
    2. Merkki
    3. Merkkijono
    4. Metodi
    5. Muisti
    6. Muuntumaton
    7. main-funktio
  10. O
    1. Objekti
    2. Ohjausrakenne
    3. Optimointi
    4. Osoitin
    5. Otsikkotiedosto
    6. Otsikkotiedot
  11. P
    1. Paikanpidin
    2. Paluuarvo
    3. Parametri
    4. Poikkeus
    5. Prototyyppi
    6. Python-for
    7. Python-format
    8. Python-funktio
    9. Python-import
    10. Python-konsoli
    11. Python-lista
    12. Python-muuttuja
    13. Python-pääohjelma
    14. Python-tulkki
    15. Pääfunktio
    16. printf
  12. R
    1. Resurssi
  13. S
    1. Staattinen tyypitys
    2. Syntaksi
  14. T
    1. Taulukko
    2. Tavu
    3. Terminaali
    4. Tietorakenne
    5. Tyyppi
    6. Tyyppimuunnos
  15. V
    1. Varoitusviesti
    2. Virheviesti
  16. W
    1. while
Ratkaistu: / tehtävää

Input / Output

Osaamistavoitteet: I/O-pinnien ohjelmallinen käyttäminen eri tarkoituksiin sulautetussa laitteessa.
Input / Output, eli tuttavallisesti I/O (suom. siirräntä) tarkoittaa informaation siirtämistä tietokoneen komponenttien ja oheislaitteiden välillä. Inputit, ovat komponentin vastaanottamia syötteitä / signaaleja / dataa, kuten näppäimen painallus tai viesti oheislaitteelta. Outputit komponenttien lähettämiä signaaleja tai informaatiota, kuten ohjauskomento oheislaitteelle.
Sulautetun laitteen mikrokontrolleriin itseensä sekä piirikortille on yleensä integroituna valmiita fyysisiä komponentteja ja niiden hallintaan liittyvää logiikkaa I/O:ta varten. Alla listattuna tyypillisimpiä komponentteja, joista osaa tulemme käyttämään kurssilla.
Oheiskomponentit ovat joko digitaalisia tai analogisia. Digitaaliset komponentit ovat usein monimutkaisempia, niissä on erilaisia väyliä ja niiden kanssa pelataan siis bittiarvojen (ts. sovittujen jännitetasojen) avulla.
Analogiset komponentit antavat jännitearvoja, jotka voivat olla mitä vain maatason ja käyttöjännitteen väliltä (esim. 0-5V). Esimerkkinä monet yksinkertaiset anturit ilmaisevat mittausarvonsa analogisena jännitteenä. Tietokoneelle tietysti analogiset signaalit on ensin muunnettava digitaaliksi eli numeroarvoiksi, jonka jälkeen niitä voidaan käsitellä numeraalisesti. Tätä toimintoa varten mikrokontrollereissa on valmiiksi integroituna analogi-digitaalimuuntimia, jotka tuottavat jännitteestä (pyöristettyä) numeroarvoa sovitussa tarkkuudessa, esimerkiksi 8-bitin lukualueella (0-255). Nyt ohjelmoijan tehtäväksi jää sitten muuntaa AD-muuntimen antama lukuarvo vastaamaan fyyisen maailman mitattavan suureen arvoa, jonka jälkeen sitä voidaan käsitellä ohjelmassa.
Esimerkkeja tällaisista antureista ovat erilaiset lämpötila- / ilmanpaine- / valaistusvoimakkuus-anturit ja myös mikrofoni. Jos oletetaan lämpötila-anturin mittausalueeksi 0-100C, tällöin ohjelmoijan pitäisi laatia muunnosfunktio AD-muuntimen arvosta (0-255) lämpötilaan (0-100C). Sitten voitaisiin kertoa käyttäjälle laitteen näytöllä, että huoneen lämpötila on esimerkiksi +21C.
SensorTag:ssa integroidut anturit ovat pääasiassa digitaalisia (tästä lisää myöhemmin), mutta analogisia komponentteja ovat juurikin LED:it joiden kirkkautta voimme säätää PWM:n avulla.

Pinni

Okei, katsotaanpa perusteita aluksi. Pinni (myös nasta, engl. pin) tarkoittaa mikropiirin / komponentin fyysistä jalkaa tai liittimen piikkiä. Pinnien / nastojen tarkoitus on komponentin sähköinen ja mekaaninen liittäminen piirilevylle. Piirin jokaisella jalalla / nastalla / pinnillä on tietty käyttötarkoitus. Pinnijärjestys kuvaa mikä tai mitkä ovat pinnien käyttötarkoitukset. Kuten huomataan, joskus yhdellä pinnillä on useitakin eri käyttötarkoituksia riippuen laitteen toiminnallisuuksista. Täten laitteen toiminta on rajoitettua niin että voimme käyttää vain jotain näistä toiminnallisuuksista kerrallaan.
Alla esimerkin vuoksi Intel 4004:n (maailman ensimmäinen kaupallinen mikroprosessori vuodelta 1971) pinnien kuvaus.
"Intel 4004, maailman ensimmäinen kaupallinen mikroprosessori"

Pinnit ja bitit

Ja taas hieman kertausta aiemmasta Bittoperaatiot-luentomateriaalista. Muistetaan yleinen periaate on, että ohjelmakoodissa jokaista oheislaitteen ja nyt myös mikrokontrollerin pinniä vastaa yksi bitti, jonka käpistelyyn meillä on C-kielessä ne kuuluisat bittioperaatiot.
Pinneille annetaan ohjelmoijan (ja elektroniikkasuunnittelijan) työtä helpottamaan niiden toimintaan liittyvä looginen nimi, esimerkiksi RESET tai IO_16. Nämä nimet ovat yleensä yhdenmukaisia oheislaitekirjastojen nimien kanssa, eli nimeä vastaa vakio, jonka avulle teemme bittioperaatiot kyseiselle bitille.
Esimerkki. Resetoidaan laite nollaamalla RESET-bitti laitteen ohjausrekisteristä. (Yleensä ohjelmasta ei voi näin suoraan resetoida laitetta, mutta saatiinpahan raflaava esimerkki..)
   ohjausrekisteri = ohjausrekisteri & ~(1 << RESET);
Osa pinneistä on määritelty yleiskäyttöön (engl. General Purpose I/O, GPIO) ja näiden pinnien käyttötarkoituksen voi ohjelmoija vapaasti määritellä, tietysti sen mukaan mitä oheislaitteita niihin kytketään. Loogisesti mikrokontrollereissa GPIO-pinnit on joskus rytmitelty I/O-porteiksi, niin että esimerkiksi 8 pinniä tulkitaan loogisesti yhdeksi portiksi. Tämä on kätevää, jos laite tarvitsee useita I/O-linjoja, niin niitä voidaan käsitellä loogisesti yhtenä yksikkönä ja ohjata käsitellä kätevästi binäärilukuina. SensorTag ajattelee kuitenkin kaikki I/O-pinnejä yksittäin, ellei ohjelmoija itse määrittele loogiset portit haluamilleen pinneille. Tätä ei harjoitustyössä tarvita.

Muistiinkuvattu I/O

Muistiinkuvattu I/O:han tarkoitti sitä, että varaamme laitteen keskusmuistista muistipaikkoja (laite)rekistereiksi, jotka on kytketty oheislaitteen pinneihin, ja niiden bittejä käpistelemällä ohjelmassa muuttujien kautta vuorovaikutamme oheislaitteen kanssa. Näiden muistipaikkojen voidaan ajatella muodostavan oheislaitteen vaatimat data-, osoite- ja ohjausväylät, niiltäosin kun moiselle on siinä laitteessa tarvetta:
Rekistereitähän on näinollen kolmea tyyppiä: osoite-, ohjaus- ja datarekisterit. Oheislaite voi tarjota kaikkiin näihin tyyppeihin useita rekistereitä, mikä vain kombinaatio näistä kolmesta tyypistä laitteen toteutuksesta riippuen on mahdollinen. Sensortagissa esimerkiksi jonkun monimutkaisemman oheislaitteen käyttämiseen voimme tarvita kymmeniä rekistereitä. On siis varsin helpottavaa käyttää oheislaitteen kanssa pelailuun valmiita kirjastoja!
Jokaisesta näistä rekisteristä meidän täytyy siis tietää:
Esimerkkinä SensorTag:n yksi rekisterikuvaus. Tämä oheislaitteen (patterin jännitettä valvova oheispiiri) datarekisteri pitää sisällään laitteen patterin jänniteen. Varsin hyödyllinen rekisteri siis!
Battery monitor register
Kuvasta nähdään, että rekisterin koko on 32 bittiä (31-0, kuvassa keltainen kenttä). Huomataan, että bitit 31-11 ovat varattuja laitteen sisäiseen käyttöön, mutta muissa biteissä on meitä kiinnostavaa tietoa:
Nyt joskun haluaisimme tietää patterin jännitteen, kysyisimme asiaa tältä muistiinkuvatulta datarekisterilta ja tekisimme sen arvolle muunnoksen vaikkapa liukuluvuksi. SensorTagin RTOS tarjoaa suoraan rekisterin arvon lukemiseen ja kirjoittamiseen HWREG-makron.
uint32_t patterin_jannite = HWREG(AON_BATMON_BASE + AON_BATMON_O_BAT); 
Tässä nyt rekisterin muistiosoitteen saamme laskemalla yhteen patterijännitteen valvontaan tarkoitetun muistialueen alkuosoitteen (AON_BATMON_BASE) ja rekisterin osoitteen muistialueella (AON_BATMON_O_BAT).

Datakirja

Komponentin tai mikrokontrollerien manuaali, eli datakirja, selittää yksityiskohtaisen pilkuntarkasti kaiken sen sisäisen sekä jokaisen integroidun piirin toiminnan. Datakirja toimii referenssinä laitteistoa ohjelmoitaessa.
Datakirja on tyypillisesti englanninkielinen, vahvasti ammattisanastoon perustuva ja satoja ellei tuhansia sivuja pitkä monimutkaisemmissa laitteissa. Ihan 8-bittisen Arduinon mikrokontrollerinkin datakirja on vajaat 300 sivua pitkä! Eli kun ajatellaan kuinka yksinkertaista pinnien ohjaus on Arduinoilla, sielläkin on takana kymmeniä sivuja datakirjan materiaalia, josta ohjelmoijan ei välttämättä tarvitse tietää mitään. Monimutkaisilla laitteilla voi olla datakirjojen lisäksi manuaaleja, esimerkiksi SensorTag Technical Reference Manual. Tässä käsikirjassa on 1743 sivua!
Onneksi, sen sijaan että kahlaisimme läpi satoja sivuja datakirjoja, kehitysympäristöihin löytyy valmiiksi kirjastoja, funktioita, makroja ja vakioita, joissa on toteutettu valmiiksi oheislaitteiden ohjausta ja korkeamman tason toimintoja varten.

Kurkistus SensorTagiin

Kuvassa lohkokaavio SensorTagin mikrokontrollerin (TI Simplelink CC2650 Wireless MCU) toiminnallisuuksista. Kuten nähdään, CC2650 on laitteena varsin monipuolinen ja -mutkainen. Siihen on jopa integroitu kaksi erillistä ARM Cortex-tuoteperheen ydintä, joilla on kummallakin omaa ohjelma- ja RAM-muistia. Tehokkaampaa (Main CPU, Cortex M3) käytetään käyttäjän ohjelmien suorittamiseen ja toinen (Rf Core, Cortex M0) on varattu pelkästään langattoman tiedonsiirtoon. SensorTag on suunniteltu siten, että molempia ytimiä ohjelmoidaan erikseen toisistaan riippumatta. Tästä on myös etua sikäli että laitteeseen voidaan vaihtaa kokonaan toinen tiedonsiirron protokollapino (langattoman tiedonsiirron teknologia) ilman että muutoksella on vaikutusta käyttäjän ohjelmaan.
"CC2650 Wireless MCU"
Alla SensorTag:n mikrokontrollerin (TI CC2560) pinnijärjestyksen kuvaus. Pinneille annetaan ohjelmoijan (ja elektroniikkasuunnittelijan) työtä helpottamaan niiden toimintaan liittyvä looginen nimi, esimerkiksi RESET_N tai DIO_16.
Osa pinneistä on määritelty yleiskäyttöön (engl. General Purpose I/O, GPIO) ja näiden pinnien käyttötarkoituksen voi ohjelmoija vapaasti määritellä, tietysti sen mukaan mitä oheislaitteita niihin on kytketty. SensorTagissa laitteen suunnitteluvaiheessa osa GPIO-pinneistä on varattu oheislaitteiden liittämiseen mikrokontrolleriin ja tämä tietysti määrää niiden käyttötarkoituksen.
"CC2650 Wireless MCU pinout"
Sensortagissa RTOS:n kirjasto tarjoavat meille nämä vakiot ja valmiita funktiokutsuja käyttää pinnejä ohjelmallisesti.
Alla esimerkinomaisesti SensorTagin I/O-pinneille annettuja vakioita otsikkotiedostoissa. Pinnin loogista nimeä käytämme koodissa suoraan otsikkotiedostoissa annettujen vakioiden kautta. Voisimme siis käyttää vakiota IOID_18 osoittamaan laitteen fyysiseen pinniin DIO_18 ja sitten bittioperaatioilla ohjelmasta muuttaa sitä vastaavan bitin loogista arvoa. Kätevää!
#define IOID_18                 0x00000012  // IO Id 18
#define IOID_19                 0x00000013  // IO Id 19
#define IOID_20                 0x00000014  // IO Id 20

I/O-pinnien käyttö

Seuraavaksi perehdymme I/O-pinnien käyttämiseen SensorTagissa koodiesimerkin avulla. Käytössä olevat SensorTag-spesifiset vakiot löytyvät kätevästi ohjelmistoprojektiimme automaattisesti ilmestyvästä otsikkotiedostoista Board.h ja CC2650STK.h.
Allaoleva esimerkkimme, kaikessa kauneudessaan käyttää toista SensorTagin kahdesta painonappia on/off-kytkimenä yhdelle laitteen ledeistä. Eli meidän täytyy tässä määritellä kaksi pinniä ohjelman käyttöön: painonappia vastaava pinni ja lediä vastaava pinni.
Käytämme valmista kääntäjäympäristön tarjoamaa Pin-kirjastoa. Koska SensorTag:ssa tietyt I/O-pinnit ovat valmiiksi kytkettynä painonappeihin ja ledeihin, saamme niiden määritykset mukaan koodiin otsikkotiedostolla PINCC26XX.h. Painonapin käyttöönottamiseksi ohjelmassa täytyy tehdä neljä asiaa
  1. Esitellään RTOS:n globaalit muuttujat, joilla painonappi alustetaan toimimaan ja sitä voidaan käsitellä.
    • Alla buttonHandle, buttonState ja taulukko buttonConfig[]
  2. Alustetaan fyysit painonapit halutusti.
    • Alla taulukkoon buttonConfig[]
  3. Laaditaan napinpainalluksen käsittelijäfunktio.
    • Alla keskeytysrutiin käsittelijäfunktio buttonFxn
  4. ja tietysti main-funktiossa ottaa nappeja vastaavat I/O-pinnit kirjastofunktioiden avulla käyttöön ohjelmassa.
Hox! SensorTagissa on kaksi painonappia ja kaksi lediä. Nämä määrittelyt tulee tehdä jokaiselle pinnille erikseen. Eli jos haluamme kaikki käyttöön, kirjoitamme koodiin neljä esittelyä ja käyttöönottoa.
Tämä esimerkkiohjelma siis, joka kerta kun nappia painetaan, suorittaa funktion buttonFxn, jossa lediä vastaavan pinnin tila vaihtuu, joka siis ohjaa laitteen lediä päälle / pois päältä. Esimerkki on purettu osiin alla.
#include <ti/drivers/PIN.h>
#include <ti/drivers/pin/PINCC26XX.h>
...
// RTOS:n globaalit muuttujat pinnien käyttöön
static PIN_Handle buttonHandle;
static PIN_State buttonState;
static PIN_Handle ledHandle;
static PIN_State ledState;

// Pinnien alustukset, molemmille pinneille oma konfiguraatio
// Vakio BOARD_BUTTON_0 vastaa toista painonappia
PIN_Config buttonConfig[] = {
   Board_BUTTON0  | PIN_INPUT_EN | PIN_PULLUP | PIN_IRQ_NEGEDGE, 
   PIN_TERMINATE // Asetustaulukko lopetetaan aina tällä vakiolla
};

// Vakio Board_LED0 vastaa toista lediä
{{{
PIN_Config ledConfig[] = {
   Board_LED0 | PIN_GPIO_OUTPUT_EN | PIN_GPIO_LOW | PIN_PUSHPULL | PIN_DRVSTR_MAX, 
   PIN_TERMINATE // Asetustaulukko lopetetaan aina tällä vakiolla
};

// Napinpainalluksen keskeytyksen käsittelijäfunktio
void buttonFxn(PIN_Handle handle, PIN_Id pinId) {

   // Vaihdetaan led-pinnin tilaa negaatiolla
   uint_t pinValue = PIN_getOutputValue( Board_LED0 );
   pinValue = !pinValue;
   PIN_setOutputValue( ledHandle, Board_LED0, pinValue );
}

int main(void) {
    
   Board_initGeneral();

   // Otetaan pinnit käyttöön ohjelmassa
   buttonHandle = PIN_open(&buttonState, buttonConfig);
   if(!buttonHandle) {
      System_abort("Error initializing button pins\n");
   }
   ledHandle = PIN_open(&ledState, ledConfig);
   if(!ledHandle) {
      System_abort("Error initializing LED pins\n");
   }

   // Asetetaan painonappi-pinnille keskeytyksen käsittelijäksi
   // funktio buttonFxn
   if (PIN_registerIntCb(buttonHandle, &buttonFxn) != 0) {
      System_abort("Error registering button callback function");
   }

   BIOS_start();

   return (0);
}
Puretaanpas ohjelmaesimerkki osiin.

RTOS:n muuttujat pinnien käyttöön

Ensin esittelemme joukon muuttujia per käyttämämme pinni, joita RTOS tarvitsee. Jälleen tarvitaan kahvat pinnille, joka esitellään muuttujalla Pin_Handle. Toinen RTOS:n tarvitseman muuttuja on pinnin tila, joka esitellään muuttujalla Pin_State. Näitä muuttujia emme omassa koodissa tarvitse, mutta pidetään nyt RTOS tyytyväisenä.
// RTOS:n muuttujat pinnien käyttöön
static PIN_Handle buttonHandle;
static PIN_State buttonState;
static PIN_Handle ledHandle;
static PIN_State ledState;
Tässä esitellään muuttujat kahdelle pinnille toinen painonappi ja toinen ledi. Kumpaankin pinniä varten tarvitsemme yo. kaksi muuttujaa, eli button-pinnille buttonHandle, buttonState ja vastaavasti nämä myös ledille. Pala kakkua.

Pinnien alustus

Seuraavaksi alustamme jokaisen pinnin joko sisääntuloksi (input) tai ulostuloksi (output) sen omaan asetustaulukkoon. Kaikki tässä käytetyt vakiot ja niiden tarkoitukset löytyvät Pin-kirjaston dokumentaatiosta, mutta ao. määrityksillä pärjäämme kurssilla.
PIN_Config buttonConfig[] = {
   Board_BUTTON0  | PIN_INPUT_EN | PIN_PULLUP | PIN_IRQ_NEGEDGE,  
   PIN_TERMINATE 
};

PIN_Config ledConfig[] = {
   Board_LED0 | PIN_GPIO_OUTPUT_EN | PIN_GPIO_LOW | PIN_PUSHPULL | PIN_DRVSTR_MAX,
   PIN_TERMINATE
};
Hoksataan että muuttujat buttonConfig ja ledConfig ovat kahden alkion taulukkoja. Ensimmäisessä alkiossa teemme neljän vakion TAI-operaation ja toisen alkion arvo on vakio PIN_TERMINATE.
Ensimmäisessä alkiossa vakioiden arvot luetaan seuraavasti. Ensimmäinen vakio (asetusbitti) on SensorTagin painonappia / lediä vastaava tunnite, eli joko painonapeille Board_BUTTON0 tai Board_BUTTON1 ja ledeille Board_LED0 ja Board_LED1.
Toinen vakio on pinnin käyttötarkoitus, eli käsitelläänkö sitä sisääntulona (engl. input) vai ulostulona (engl. output). Input-pinnistä luemme sen tilan (esimerkiksi nappia painettu / ei painettu) ja output-pinnille asetamme sen tilan (esimerkiksi ledi päälle / pois). Kaiken tämän selityksen luettuamme asetamme siis esimerkissä painonapin sisääntuloksi ja ledi-pinnin ulostulo.
Kolmas asetusbitti kertoo mihin tilaan alustamme pinnin:
Lisäksi huomataan painonappien asetuksissa vakio PIN_IRQ_NEGEDGE, jolla asetamme pinnin tuottamaan ohjelmassa keskeytyksen aina kun sen tila muuttuu laskevalla reunalla. Ts. kun nappi painetaan alas niin sen jännite tippuu maatasoon nollaksi. Tai kun nappi vapautetaan, sen jännite nousee käyttöjännitteseen (nouseva reuna) ja siitä seuraava keskeytys saataisiin kiinni vakiolla PIN_IRQ_POSEDGE. Pinnikeskeytyksistä lisää hetken päästä seuraavassa materiaalissa.
Alustustaulukko loppuu aina vakioon PIN_TERMINATE.

Pinnikeskeytyksen käsittelijäfunktio

Sisääntuloksi merkityille pinneille tarvitsemme (yleensä) käsittelijäfunktion, eli siis sen toiminnallisuuden mikä suoritetaan kun nappia painetaan alas ja tästä aiheutuu keskeytys. Tätä varten ohjelmassamme on toteutettu käsittelijäfunktio buttonFxn.
void buttonFxn(PIN_Handle handle, PIN_Id pinId) {

   // Vaihdetaan led-pinnin tilaa negaatiolla
   uint_t pinValue = PIN_getOutputValue( Board_LED0 );
   pinValue = !pinValue;
   PIN_setOutputValue( ledHandle, Board_LED0, pinValue );
}
Funktio toimii seuraavasti. Ensin luemme ledi-pinnin tilan (päällä "1" / pois päältä "0") funktiolla PIN_getOutputValue muuttujaan pinvalue. Tämä on yleinen funktio tarvitsee argumentiksi pinniä vastaavan vakion Board_LED0. Sitten arvolle tehdään negaatio, eli täällä meidän reaalimaailmassa vaihdetaan ledin tilan päälle / pois. Uusi tila asetetaan sitten ledin tilaksi asetusfunktiolla PIN_setOutputValue.

Pinnit mukaan ohjelmaan

Seuraavaksi menemme main-funktioon. Pinnit varataan ohjelmamme käyttöön Pin_open-funktiokutsulla, jonka parametreiksi tulee äsken esittelemämme RTOS:n omat pinnimuuttujat ja alustukset.
// Ledi käyttöön ohjelmassa
ledHandle = PIN_open( &ledState, ledConfig );
if(!ledHandle) {
   System_abort("Error initializing LED pin\n");
}

// Painonappi käyttöön ohjelmassa
buttonHandle = PIN_open(&buttonState, buttonConfig);
if(!buttonHandle) {
   System_abort("Error initializing button pin\n");
}

// Painonapille keskeytyksen käsittellijä
if (PIN_registerIntCb(buttonHandle, &buttonFxn) != 0) {
   System_abort("Error registering button callback function");
}
RTOS käsittelee taskit ja keskeytyksien käsittelijäfunktiot toisiaan vastaavina toiminnallisuuksina. Keskeytyksistä lisää hetken päästä, mutta nyt kun painonapin tila muuttuu (laskevalla reunalla, koska vakio PIN_IRQ_NEGEDGE) aiheutuu siitä keskeytys. Funktiolla PIN_registerIntCb asetamme sitten sen funktion joka keskeytyksen seurauksena suoritetaan, ts. on sen käsitteljä. Tässä ohjelmassa siis funktio buttonFxn on tämän keskeytyksen käsittelijä.
Hox! Olisimme tietenkin voineet toteuttaa saman painonapin tilan tarkistuksen superloop-hommina niin, että ikuisessa silmukassa kyseltäisiin joka iteraatiolla painonapin pinnin tilaa, ja jos se olisi muuttunut, tehtäisiin jotain. Taas näitä superloop-hommia, mutta kuten näemme homma hoituu helpommin käsittelijällä.

Lopuksi

Muistiinkuvatun I/O:n lisäksi toinen mahdollisuus olisi porttikuvattu I/O, jossa rekistereitä käsitellään erillisten in- ja out-käskyjen avulla. Noh, tätä mekanismia SensorTag ei käytä.
Mutta hei.. materiaalin perusteella osaat jo tehdä sulautetun ohjelman, joka vilkuttaa laitteen lediä kun se hoksaa käyttäjän napin painalluksen! Olisko kakkukahvien paikka?
?
Abstraktiolla tarkoitetaan sitä kun raa'an konekielen käskyt "piilotetaan" korkeamman tason ohjelmointikielen käskyjen alle. Abstraktiotasosta riippuu miten laajaa tämä piilotus on - mitä korkeampi taso, sitä vaikeampi on suoraan sanoa miten monimutkaiseksi koodirakennelma muuttuu kun se kääntyy konekielelle. Esim. Pythonin abstraktiotaso on huomattavasti korkeampi kuin C:n (itse asiassa Python on tehty C:llä...).
Alias on esikääntäjävaiheessa käsiteltävä korvaus, jolla tietty merkkijono koodissa korvataan toisella. Toiminta vastaa siis tekstieditorin replace-toimintoa. Aliaksia määritellään #define-direktiivillä. Esim #define PI 3.1416
Muuttujan alustamisella tarkoitetaan sitä, kun sille asetetaan koodissa jokin alkuarvo. Hyvin yleinen esimerkki tästä on lukumuuttujien alustaminen nollaan. Alustus voidaan tehdä muuttujan esittelyn yhteydessä: int laskuri = 0; tai erikseen. Jos muuttujia ei alusteta, niiden sisältönä on mitä ikinä muistipaikkaan on aiemmin jäänyt.
Pythonin käyttämää tapaa käsitellä arvojen tyyppiä kutsutaan dynaamiseksi tyypitykseksi eli ankkatyypitykseksi. Nimitys perehtyy lauselmaan "Jos se ui kuin ankka, kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, se on ankka." Toisin sanoen arvon kelvollisuus määritellään sen ominaisuuksien perusteella. Tämä eroaa staattisesta tyypityksestä, jossa arvon kelvollisuus määritellään sen tyypin perusteella.
Argumentti on funktiokutsussa käytettävä arvo, joka välitetään kutsuttavalle funktiolle. Funktion sisällä argumentit sijoitetaan parametreiksi kutsuttuihin muuttujiin. Esimerkiksi printf("%c", merkki); -lauseessa argumentteja ovat "%c"-tulostusmäärittely sekä merkki-muuttujan sisältö.
Alkeiskurssilla arvo-termiä käytettiin kaikista ohjelman käsittelemistä arvoista, oli kyse sitten muuttujista, lauseiden tuloksista tai mistä tahansa. Arvo on siis käytännössä tietokoneen muistissa olevaa dataa, johon muuttujat voivat viitata. C:ssä muuttujan ja sen arvon suhde on Pythonia tiiviimpi, koska muuttuja vastaa suoraan sitä muistialuetta johon arvo on talletettu.
Asetuslippuja käytetään kun suoritetaan ohjelmia komentoriviltä. Ne ohjaavat ohjelman toimintaa. Asetuslippu kirjoitetaan yleensä joko yhdellä viivalla ja sitä seuraavalla kirjaimella (esim. -o) tai kahdella viivalla ja kokonaisella sanalla (tai sanoilla, sanojen välissä viiva) (esim. --system. Jotkut liput ovat ns. boolean lippuja eli ne ovat vain päällä tai pois, toisille annetaan lisäksi parametri. Parametri on tyypillisesti lipun perässä joko välilyönnillä tai =-merkillä erotettuna (esim. -o hemuli.exe).
Avainsanat ovat ohjelmointikielessä kielen käyttöön valittuja sanoja, joilla on erityinen merkitys. Hyvät tekstieditorit tyypillisesti merkitsevät avainsanat muista nimistä eroavalla tavalla (esim. lihavointi). Avainsanat ovat yleensä suojattuja, eli samannimistä muuttujaa ei voi luoda. Yleisiä avainsanoja ovat esim ohjausrakenteisiin kuuluvat if ja else. Avainsanat ovat siis osa ohjelmointikielen kielioppia.
Binääriluku on luku, joka muodostuu biteistä, eli arvoista 0 ja 1. Tämä tekee siitä 2-kantaisen lukujärjestelmän. Binäärilukujen tulkintaa voit tutkailla lukujärjestelmiä käsittelevässä lisämateriaalissa.
Binääritiedosto on tiedosto, joka sisältää konekielisiä käskyjä binäärinä. Ne on tarkoitettu ainoastaan tietokoneen luettavaksi, ja tyypillisesti jos niitä avaa vahingossa esim. tekstieditorilla tuloksena on merkkisotkua editorin yrittäessä tulkita tiedoston sisältämiä bittejä merkeiksi. Useimmat tekstieditorit myös varoittavat asiasta erikseen.
Bitti on pienin informaation yksikkö, joka voi saada arvot 0 ja 1. Tietokoneen sisällä kaikki tapahtuu bitteinä. Tyypillisesti muistissa on bittijonoja, jotka muodostuvat useista biteistä.
Bittinegaatio on operaatio jossa bittijonon bitit käännetään siten, että nollat muutetaan ykkösiksi ja ykköset nolliksi. Operaattori on ~
Bittioperaatiot ovat oma operaatioluokkansa joiden yhteispiirre on se, että niissä käsitellään bittijonojen yksittäisiä bittejä. Kääntöoperaatiossa yhden jonon bitit käännetään nollista ykkösiksi ja toisin päin. Osa operaatioista suoritetaan kahden bittijonon välillä siten, että jonoissa samassa kohdassa olevat bitit vaikuttavat toisiinsa. Näitä ovat and (&), or (|) sekä xor (^). Lopuksi on vielä siirto-operaatiot (<< ja >>), joissa yhden bittijonon bittejä siirretään oikealle tai vasemmalle N askelta.
C:n funktiot ovat Pythonin funktioita staattisempia. Funktiolla voi olla vain yksi paluuarvo, jonka tyyppi määritellään funktion määrittelyssä. Samoin määritellään kaikkien parametrien tyypit. Funktiota kutsuttaessa argumenttien arvot sijoitetaan parametreille varattuihin muistipaikkoihin, joten funktio käsittelee eri arvoja kuin sitä kutsuva koodi.
Ulkopuolinen koodi sijaitsee C:ssä kirjastoissa (library), josta niitä voidaan ottaa käyttöön #include-direktiivillä. C:ssä on mukana sisäiset kirjastot sekä lisäksi voidaan käyttää ulkoisia kirjastoja - ne täytyy kuitenkin koodissa käyttöönoton lisäksi kertoa kääntäjälle käännösvaiheessa. Tyypillisesti kirjasto koostuu c-kooditiedostosta sekä otsikkotiedostosta (.h), joka kertoo mitä funktioita kirjastossa on.
C:n muuttujat ovat staattisesti tyypitettyjä, eli niiden tyyppi kiinnitetään esittelyn yhteydessä. Lisäksi C:ssä muuttuja on sidottu sille varattuun muistialueeseeen. Muuttuja ei voi myöskään muuttaa tyyppiään jälkikäteen.
Ehtolause on yksittäisen ehdon määrittelevä rivi koodissa, jota seuraa aaltosulkeilla merkitty koodilohko, joka määrittää miten ehdon toteutuessa tulee toimia. Varsinaisia ehtolauseita ovat if-lauseet, joka voi esiintyä myös else-avainsanan kanssa else if. Toisiinsa liitetyt ehtolauseet muodostavat ehtorakenteita.
Ehtorakenne on yhdestä tai useammasta toisiinsa liitetystä ehtolauseesta muodostuva rakenne, joka haarauttaa ohjelman suoritusta. Useimmissa ehtorakenteissa on vähintään kaksi haaraa: if ja else. Näiden välissä voi olla myös N kpl else if-lauseilla aloitettuja haaroja. On myös mahdollista, että ehtorakenteessa on pelkkä if-lause. Ehtorakenteessa kussakin haarassa on suoritettavaa koodia, joka kuvaa miten ohjelman tulee ehdon määrittelemässä tilanteessa toimia. Jokainen haara on oma koodilohkonsa, joka merkitään siis aaltosulkeilla.
Esikääntäjä on värkki joka käy koodin läpi suorittaen kaikki esikääntäjädirektiivit ennen varsinaista kääntämistä. Näihin kuuluvat mm. include-lauseet joilla koodiin lisätään siihen liitetyt kirjastot sekä define-lauseet joilla voidaan määritellä vakioita ja makroja.
Esikääntäjädirektiivit ovat ohjeita, jotka on tarkoitettu esikääntäjälle. Ne puretaan koodista pois ennen varsinaista kääntämistä. Esikääntäjädirektiivit alkavat #-merkillä. Yleisin näistä on include, joka vastaa Pythonin importia. Toinen yleinen on define, jolla tällä kurssilla määritetään vakioita.
Muuttujan esittely tarkoittaa sitä kun muuttujan olemassaolosta kerrotaan ensimmäistä kertaa. Tällöin määritetään muuttujan tyyppi ja nimi, esim. int luku;. Kun muuttuja esitellään, sille varataan paikka muistista, mutta muistiin ei vielä kirjoiteta mitään - muuttujassa on siis muistiin jäänyt arvo. Tästä syystä muuttujat on usein myös hyvä alustaa esittelyn yhteydessä.
Etumerkitön kokonaislukumuuttuja on kokonaisluku jonka kaikki arvot ovat positiivisia. Koska etumerkille ei tarvitse varata bittiä, etumerkittömällä kokonaisluvulla voidaan esittää itseisarvoltaan 2x suurempi luku kuin etumerkillisellä. Etumerkitön kokonaisluku määritetään lisäämällä kokonaislukumuuttujan esittelyyn unsigned-avainsana: unsigned int laskuri;
Heksadesimaaliluvut ovat 16-kantaisia lukuja, joita käytetään erityisesti muistiosoitteiden sekä muistin bittisisällön esittämiseen. Heksadesimaaliluvun edessä on tyypillisesti 0x, ja numeroiden lisäksi käytössä ovat kirjaimet A-F jotka vastaavat numeroja 10-15. Heksadesimaalilukuja käytetään koska yksi numero vastaa aina tasan neljää bittiä, joten muunnokset binääriin ja takaisin ovat helppoja.
Iteroitava objekti on sellainen, jonka voi antaa silmukalle läpikäytäväksi (Pythonissa for-silmukalle). Tähän joukkoon kuuluvat yleisimpinä listat, merkkijonot ja generaattorit. C:ssä ei ole silmukkaa, joka vastaisi Pythonin for-silmukan toimintaa, joten taulukoiden yms. läpikäynti tehdään indeksiä kasvattavilla silmukoilla.
Kirjasto on tyypillisesti yhteen rajattuun tarkoitukseen tehty työkalupakki, joka yleensä sisältää nipun funktioita. Kirjastot otetaan käyttöön include-esikääntäjädirektiivillä. Jos kirjasto ei kuulu C:n sisäänrakennettuihin, sen käyttöönotto täytyy myös kertoa kääntäjälle.
Kokonaisluvut itsessään ovat tuttuja varmaan tässä vaiheessa, mutta C:ssä niitä on monenlaisia. Kokonaisluvuille nimittäin määritellään kuinka monella bitillä ne esitetään sekä se, onko luvussa etumerkkiä. Koska tietyllä bittimäärällä voidaan esittää vain rajallinen määrä eri lukuja (2 ^ n), etumerkillisissä luvuissa maksimiarvo on yhden bitin verran pienempi (2 ^ (n - 1)). Pienin kokonaisluku on 8-bittinen.
Kommentti on kooditiedostossa olevaa tekstiä, joka ohitetaan kun koodia suoritetaan. Kussakin kielessä on oma tapansa sille miten rivi merkitään kommentiksi. Pythonissa se on #-merkki, C:ssä //. Lisäksi C:ssä voi merkitä useita rivejä kommenteiksi kerralla - kommentti aloitetaan tällöin /*-merkkiparilla ja päätetään */-merkkiparilla. Kaikki näiden välissä tulkitaan kommentiksi.
Komplementti on negatiivisten lukujen esitystapa, jossa luvun etumerkki muutetaan kääntämällä sen kaikki bitit. Kahden komplementissa, jota tällä kurssilla käytetään, käännön jälkeen lisätään tulokseen 1. Tarkempaa tietoa löydät lukujärjestelmiä käsittelevästä oheismateriaalista.
Konekieli muodostuu käskyistä jotka laitteen prosessori ymmärtää. Konekieltä kutsutaan yleensä Assemblyksi ja se on alin taso jolla ihmisen on mielekästä antaa ohjeita tietokoneelle. Konekieltä käytetään tällä kurssilla loppuossa, joten siihen ei johdatuskurssia suorittavien tarvitse perehtyä.
Koodilohko on joukko koodirivejä, jotka kuuluvat jollain tavalla yhteen eli ne ovat samassa kontekstissa. Esimerkiksi ehtorakenteessa kunkin ehdon alla on oma koodilohkonsa. Samoin funktion sisältö on oma koodilohkonsa. Koodilohkot voivat sisältää muita koodilohkoja. Pythonissa koodilohkot erotetaan toisistaan sisennyksellä; C:ssä koodilohkon alku ja loppu merkitään aaltosulkeilla {}
Käskykanta määrittää mitä käskyjä laitteen prosessori osaa. Nämä käskyt muodostavat prosessoriarkkitehtuurin konekielen.
Kääntäjä on ohjelma, joka kääntää C-kielisen koodin konekieliseksi binääritiedostoksi, jonka tietokoneen prosessori osaa suorittaa. Kääntäjä myös tutkii koodin ja ilmoittaa siinä olevista virheistä sekä antaa varoituksia potentiaalisista ongelmista koodissa. Kääntäjän toimintaa voi ohjata lukuisilla asetuslipuilla.
Lause on ohjelmointikielessä nimitys yksittäiselle suoritettavalle asialle, joka on yleensä yksi koodirivi.
Liukuluku (engl. floating point number, lyh. float) on tietokoneiden käyttämä desimaaliluvun approksimaatio. Tietokoneet eivät arkkitehtuurinsa vuoksi pysty käsittelemään oikeita desimaalilukuja, joten niiden tilalla käytetään liukulukuja. Liukuluvut saattavat aiheuttaa pyöristysvirheitä - tämä on hyvä pitää mielessä niitä käyttäessä. C:ssä liukulukuja on yleensä kahta eri tarkkuutta: float ja double, joista jälkimmäisessä on nimensä mukaisesti 2 kertaa enemmän bittejä.
Looginen operaatio viittaa Boolen algebran operaatiohin, joissa käsitellään totuusarvoja. Tyypillisiä loogisia operaatioita ovat ehtolauseista tutut and, not ja or. C:ssä tunnetaan myös bittikohtaiset loogiset operaatiot jotka toimivat samalla logiikalla, mutta vaikuttavat jokaiseen bittiin erikseen.
Makro on alias, jolla määritetään tietty avainsana korvattavaksi koodinpätkällä. Hyvin käytettynä tällä voidaan joissain tilanteissa saada aikaan parempaa luettavuutta, mutta helposti käy toisin. Makroilla ei kannata tämän kurssin puitteissa leikkiä, kunhan tietää mistä on kyse jos niihin joskus törmää.
Merkki on nimensä mukaisesti yksi merkki. Merkki voidaan tulkita ASCII-merkkinä mutta sitä voidaan käyttää koodissa myös kokonaislukuna, koska se on pienin esitettävissä oleva kokonaisluku. Merkin koko on 1 tavu. Merkki merkitään yksinkertaisilla lainausmerkeillä, esim. 'c'.
Pythonissa kaikki teksti käsiteltiin merkkijonoissa, eikä siinä esim. ollut erillistä muuttujatyyppiä yksittäiselle merkille. C:ssä puolestaan ei ole varsinaista merkkijonomuuttujatyyppiä lainkaan - on ainoastaan merkeistä koostuvia taulukoita, joille on oma määrittelytapansa. Näillä taulukoilla on ennaltamäärätty pituus. "Merkkijonon" voi määritellä C:ssä char elain[5] = "aasi"; jossa numero kertoo merkkitaulukon koon ja on merkkien määrä + 1, koska lopetusmerkki '\0' lisätään tässä alustustavassa automaattisesti loppuun.
Metodi on funktio, joka on osa objektia eli objektin ominaisuus, jolla objekti usein muuttaa omaa tilaansa. Metodia kutsuttaessa käsiteltävä objekti tulee kutsun eteen: arvosanat.sort().
Kaikki suoritettavien ohjelmien käsittelemä data on tietokoneen muistissa ajon aikana. Tietokoneen muisti muodostuu muistipaikoista, joilla on muistiosoite sekä sisältö. Kaikki muistipaikat ovat saman kokoisia - jos talletettava tietomäärä on tätä suurempi, varataan useampi (peräkkäinen) muistipaikka.
Pythonissa objektit eroteltiin muuntuviin ja muuntumattomiin. Muuntumaton arvo oli sellainen, jonka sisältö ei voi muuttua - kaikki operaatiot jotka näennäisesti muuttavat arvoa tosiasiassa luovat siitä uuden kopion, joka yleensä sijaitsee uudessa muistipaikassa. Esimerkiksi merkkijonot olivat tyypillinen muuntumaton tyyppi Pythonissa. C:ssä tätä erottelua ei tarvita, koska muuttujien ja muistipaikkojen suhde on tiiviimpi - sama muuttuja osoittaa koko ohjelman suorituksen ajan tiettyyn muistipaikkaan.
Objekti, joskus myös olio, on Pythonissa yleistä terminologiaa. Kutsuimme objekteja pääasiassa arvoiksi alkeiskurssilla, mutta Pythonissa kaikkea voi käsitellä objekteina - tämä tarkoittaa, että mihin tahansa voidaan viitata muuttujilla (esim. funktion voi sijoittaa muuttujaan). Objekti-termiä käytetään tyypillisesti oliopohjaisissa kielissä (kuten Python). C ei kuulu tähän joukkoon.
Ohjausrakenne on yleisnimitys koodirakenteille, jotka hallitsevat jollain tavalla ohjelman suorituksen kulkua. Näihin rakenteisiin lukeutuvat ehtorakenteet sekä toistorakenteet. Myös poikkeusten käsittely voidaan lukea tähän joukkoon.
Koodin optimointi tarkoittaa sitä, että sen suorituskykyä parannetaan tyypillisesti joko vähentämällä aikaa, joka sen suoritukseen kuluu tai vähentämällä muistin käyttöä. Optimoinnista on hyvin tärkeää ymmärtää, että sitä ei koskaan kannata tehdä jos ei ole pakko - optimointia siis tehdään vasta kun koodi oikeasti toimii hitaasti tai kuluttaa liikaa muistia. Optimointia ei myöskään kannata tehdä sokkona - koodista tulee ensin tunnistaa mitkä ovat sen pullonkaulat eli ne osat jotka tuhlaavat eniten resursseja.
Osoitin (pointer) on C:ssä erityinen muuttujatyyppi. Osoitinmuuttuja sisältää muistiosoitteen, josta varsinainen arvo löytyy - ne toimivat siis tietyllä tapaa kuin Pythonin muuttujat. Muuttuja määritellään osoittimeksi lisäämällä tyypin perään * esittelyrivillä, esim. int* luku_os luo luku_os-muuttujan, joka on osoitin int-tyyppiseen arvoon. Osoittimen osoittaman muistialueen sisällön voi hakea käyttöön merkinnällä *luku_os ja vastaavasti jonkin muuttujan muistipaikan osoitteen saa merkinnällä &luku. Osoittimille on omistettu kokonainen materiaali (4).
Otsikkotiedosto on .h-päätteellä merkitty tiedosto, joka sisältää otsikkotiedot (funktioiden prototyypit, tietotyyppien määrittelyt yms) saman nimiselle .c-tiedostolle.
Otsikkotiedot ovat C-koodissa ja erityisesti kirjastojen yhteydessä eräänlainen muotti koodista. Tyypillisen otsikkotieto on funktion prototyyppi, jolla kerrotaan mitä funktio palauttaa ja mitä argumentteja sille annetaan. Rivi on sama kuin funktion varsinainen määrittely. Muita otsikkotietoja ovat mm. tietotyyppien ja vakioiden määrittelyt. Otsikkotiedot voivat sijaita kooditiedoston alussa, mutta erityisesti kirjastojen osalta ne ovat yleensä erillisessä .h-tiedostossa.
Paikanpidin on merkkijonojen muotoilussa käytetty termi, jolla esitetään kohta merkkijonossa, johon sijoitetaan esim. muuttujan arvo ohjelman suorituksen aikana. Pythonissa format-metodia käytettäessä paikanpitimiä merkittiin aaltosulkeilla (esim. {:.2f}). C:ssä käytetään %-merkkiä jota seuraa paikanpitimen määrittely, josta erityisen tärkeä osa on muuttujatyypin määrittely. Esimerkiksi "%c" ottaa vastaan char-tyyppisen muuttujan.
Paluuarvo on nimitys arvolle tai arvoille jotka funktio palauttaa kun sen suoritus päättyy. C:ssä funktioilla voi olla vain yksi paluuarvo, Pythonissa niitä voi olla useita. Koodia lukiessa paluuarvoa voi käsitellä päässään siten, että funktiokutsun paikalle sijoitetaan funktion paluuarvo sen jälkeen kun funktio on suoritettu.
Parametri on funktion määrittelyssä nimetty muuttuja. Parametreihin sijoitetaan funktion saamat argumentit. Parametri on siis nimitys jota käytetään kun puhutaan arvojen siirtymisestä funktion näkökulmasta. Tätä erottelua ei aina tehdä, vaan joskus puhutaan pelkästään argumenteista.
Poikkeus on ohjelmointikielessä määritelty virhetilanne. Poikkeuksella on tyyppi (esim. TypeError), jota voi käyttää poikkeuksen käsittelyssä ohjelman sisällä sekä myös apuna virhetilanteen ratkaisussa. Tyypillisesti poikkeukseen liitetään myös viesti, joka kertoo mistä ongelmassa on kyse.
Prototyyppi määrittelee funktion paluuarvon tyypin, nimen sekä kaikki argumentit ennen funktion varsinaista esittelyä. Kunkin funktion prototyypin tulisi löytyä joko kooditiedoston alusta tai erillisestä otsikkotiedostosta (.h). Prototyypin määrittely on kopio funktion varsinaisesti määrittelyrivistä.
Pythonin for-silmukka vastaa toiminnaltaan useimmissa kielissä olevaa foreach-silmukkaa. Se käy läpi sekvenssin -esim. listan - jäsen kerrallaan, ottaen kulloinkin käsittelyssä olevan jäsenen talteen silmukkamuuttujaan. Silmukka loppuu, kun iteroitava sekvenssi päättyy.
Merkkijonojen format-metodi on Pythonissa tehokas tapa sisällyttää muuttujien arvoja tulostettavaan tai tallennettavaan tekstiin. Merkkijonoon määritetään paikanpitimiä (esim: {:.2f}) joihin sijoitetaan format-metodin argumentit.
Python-funktiolla voi olla valinnaisia parametreja, joilla on asetettu oletusarvo. Argumenttien arvot siirtyvät parametreihin viittauksen kautta, joten funktion sisällä käsitellyt arvot ovat samoja kuin sen ulkopuolella käsitellyt - niillä on vain eri nimet. Python-funktiolla voi olla useita paluuarvoja.
Pythonin import-lauseella otettiin käyttöön moduuleja/kirjastoja - joko Pythonin mukana tulevia, muualta ladattuja tai itsekirjoitettuja. Pythonin import-lauseelle erityistä on, että oletuksena tuotuihin funktioihin ym. päästään käsiksi moduulin nimen kautta (esim. math.sin. C:ssä importia vastaa include, ja se tuo nimet suoraan ohjelman omaan nimiavaruuteen.
Interaktiivinen Python-tulkki tai Python-konsoli on ohjelma, johon voi kirjoittaa Python-koodirivejä. Nimitys "interaktiivinen" tulee siitä, että koodirivi suoritetaan välittömästi sen syöttämisen jälkeen, ja ohjelma näyttää käyttäjälle koodirivin tuottaman paluuarvon (esim. matemaattisen operaation tuloksen).
Pythonin lista osoittautui Ohjelmoinnin alkeissa hyvin tehokkaaksi työkaluksi. Se on järjestetty kokoelma arvoja. Listan monikäyttöisyys johtuu siitä, että sen koko on dynaaminen (eli suorituksen aikana muuttuva) minkä lisäksi se voi sisältää mitä tahansa arvoja - myös sekaisin. Samassa listassa voi siis olla useita erityyppisiä arvoja. Listat voivat tietenkin sisältää myös listoja tai muita tietorakenteita jne.
Kuten Ohjelmoinnin alkeissa opittiin, Python-muuttuja on viittaus arvoon, eli yhteys muuttujan nimen ja tietokoneen muistissa olevan arvon välillä. Python-muuttujilla ei ole tyyppiä, mutta arvoilla on. Arvon kelpaavuus kokeillaan koodia suorittaessa tilannekohtaisesti. Tässä suhteessa ne siis eroavat toiminnaltaan C:n muuttujista, ja niiden toiminta muistuttaa usein enemmän C:n osoittimia.
Pythonissa pääohjelma on se osa koodia, joka suoritetaan kun ohjelma käynnistetään. Pääohjelma sijaitsee tyypillisesti koodin lopussa, ja useimmiten if __name__ == "__main__":-lauseen alla. C:ssä ei ole varsinaista pääohjelmaa, siinä suoritus aloitetaan oletuksena main-nimisestä funktiosta.
Python-tulkki on ohjelma, joka muuttaa Python-koodin tietokoneelle annettaviksi ohjeiksi. Se vastaa niin kooditiedostojen kuin myös interaktiiviseen Python-tulkkiin kirjoitettujen komentojen suorittamisesta. Tällä kurssilla sanalla tulkki viitataan kuitenkin useimmiten nimenomaan interaktiiviseen Python-tulkkiin.
Pääfunktio on C:ssä ohjelman aloituspiste ja se korvaa Pythonista tutun pääohjelman. Oletuksena pääfunktion nimi on main ja se määritellään yksinkertaisimmillaan int main().
Resurssi viittaa laitteiston käytössä olevaan prosessoritehoon, muistiin, oheislaitteet jne. Se käsittää siis kaikki rajoitteet sille millaista ohjelmakoodia voidaan ajaa sekä sen, mitä ohjelmakoodilla voidaan tehdä. Tietokoneilla resurssit ovat ohjelmointiopiskelijan näkökulmasta aika rajattomat, mutta sulautetuilla järjestelmillä rajat voivat hyvinkin tulla vastaan.
C käyttää staattista tyypitystä. Se tarkoittaa sitä, että muuttujien tyypit määritellään kun ne luodaan ja muuttujaan ei voida sijoittaa erityyppistä arvoa. Lisäksi arvon kelvollisuus määritellään koodia suorittaessa sen tyypin perusteella (tai oikeastaan tämä tehdään jo käännösvaiheessa). Pythonissa taas käytetään dynaamista eli ankkatyypistystä.
Syntaksi (engl. syntax) on koodin kielioppi. Esimerkiksi Pythonin syntaksi määrittää, millainen teksti on tulkittavissa Python-koodiksi. Jos teksti ei noudata koodin syntaksia, sitä ei voida suorittaa tai C:n tapauksessa kääntää. Syntaksi antaa myös koodaajalle tietoa siitä, missä muodossa halutunlainen ohje tulee antaa.
Taulukko (array) on ohjelmointikielissä yleinen tietorakenne, joka sisältää useita (yleensä) samantyyppisiä arvoja. C:n taulukot ovat staattisia - niiden koko tulee määritellä taulukon esittelyn yhteydessä - ja taulukossa voi olla vain samantyyppisiä muuttujia (myös tyyppi määritellään esittelyssä).
Yhden muistipaikan koko on yksi tavu (byte) - tyypillisesti 8 bittiä. Tavu on siis pienin yksikkö joka voidaan osoittaa tietokoneen muistista. Muuttujien tyyppien varaamat muistialueet lasketaan tavuissa.
Terminaali, komentokehote ja komentorivi ovat eri nimiä käyttöjärjestelmän tekstipohjaiselle käyttöikkunalle. Windowsissa komentoriville pääsee kun kirjoittaa suorita...-ikkunaan cmd. Komentorivillä annetaan tekstikomentoja käyttöjärjestelmälle. Tällä kurssilla pääasiassa siirrytään cd-komennolla hakemistosta toiseen ja käytetään kääntäjää kooditiedostojen kääntämiseen sekä suoritetaan käännettyjä koodeja.
Tietorakenne on yleisnimitys kokoelmille jotka sisältävät useita arvoja. Pythonissa näitä olivat mm. lista, monikko ja sanakirja. C:ssä taas yleisimmät tietorakenteet ovat taulukot (array) ja tietueet (struct).
Tietokoneen muistissa oleva data on pelkästään bittejä, mutta muuttujilla on tyyppi. Tyyppi kertoo millä tavalla muistissa olevat bitit pitää tulkita. Se kertoo myös kuinka suuresta määrästä bittejä muuttujan arvo muodostuu. Tyyppejä ovat esim int, float ja char.
Tyyppimuunnos on operaatio jossa muuttuja muutetaan toisentyyppiseksi. Alkeiskurssilla tätä tehtiin pääasiassa int- ja float-funktioilla. C:ssä tyyppimuunnos merkitään hieman toisin: liukuluku = (float) kokonaisluku. Huomioitavaa on myös, että operaation tulos voidaan tallentaa ainoastaan muuttujaan jonka tyyppi on kohdetyyppiä (esimerkissä float). Pythonissa nähdyt luku = int(luku)-temput eivät siis onnistu.
Varoitusviesti on ilmoitus siitä, että ohjelman suorituksessa tai - erityisesti tällä kurssilla - sen kääntämisessä kohdattiin jotain epäilyttävää, joka saattaa johtaa virhetilanteisiin, mutta ei suoraan estä ohjelman käyttöä. Yleisesti ottaen kaikki varoitukset on syytä korjata ohjelman toiminnan vakauttamiseksi.
Virheviestiksi kutsutaan tietokoneen antamaa virheilmoitusta joko koodia kääntäessä tai ohjelmaa suorittaessa. Virheviesti tyypillisesti sisältää tietoa kohdatusta ongelmasta ja sen sijainnista.
C:ssä main-funktio on ohjelman suorituksen aloituspiste kun ohjelma käynnistetään. Ohjelman komentoriviargumentit tulevat main-funktiolle (mutta niitä ei ole pakko vastaanottaa), ja sen palautusarvon tyyppi on int. Lyhimmillään main-funktion voi siis määritellä: int main().
C:ssä yksi tulostustapa on printf-funktio, joka muistuttaa pääasiassa Pythonin print-funktiota. Sille annetaan tulostettava merkkijono, sekä lisäksi merkkijonoon sijoitettavat arvot mikäli on käytetty paikanpitimiä. Toisin kuin Pythonin print, printf ei automaattisesti lisää rivinvaihtoa, joten loppuun on yleensä syytä lisätä \n.
Silmukoista while pohjautuu toistoon ehdon tarkastelun kautta - silmukan sisällä olevaa koodilohkoa suoritetaan niin kauan kuin silmukalle annettu ehto on tosi. Ehto määritetään samalla tavalla kuin ehtolauseissa, esim: while (summa < 21).