Termipankki
  1. A
    1. Abstraktio
    2. Alias
    3. Alustaminen
    4. Ankkatyypitys
    5. Argumentti
    6. Arvo
    7. Asetuslippu
    8. Avainsana
  2. B
    1. Binääriluku
    2. Binääritiedosto
    3. Bitti
    4. Bittinegaatio
    5. Bittioperaatio
  3. C
    1. C-funktio
    2. C-kirjasto
    3. C-muuttuja
  4. E
    1. Ehtolause
    2. Ehtorakenne
    3. Esikääntäjä
    4. Esikääntäjädirektiivi
    5. Esittely
    6. Etumerkitön
  5. H
    1. Heksadesimaali
  6. I
    1. Iteroitava
  7. K
    1. Kirjasto
    2. Kokonaisluku
    3. Kommentti
    4. Komplementti
    5. Konekieli
    6. Koodilohko
    7. Käskykanta
    8. Kääntäjä
  8. L
    1. Lause
    2. Liukuluku
    3. Looginen operaatio
  9. M
    1. Makro
    2. Merkki
    3. Merkkijono
    4. Metodi
    5. Muisti
    6. Muuntumaton
    7. main-funktio
  10. O
    1. Objekti
    2. Ohjausrakenne
    3. Optimointi
    4. Osoitin
    5. Otsikkotiedosto
    6. Otsikkotiedot
  11. P
    1. Paikanpidin
    2. Paluuarvo
    3. Parametri
    4. Poikkeus
    5. Prototyyppi
    6. Python-for
    7. Python-format
    8. Python-funktio
    9. Python-import
    10. Python-konsoli
    11. Python-lista
    12. Python-muuttuja
    13. Python-pääohjelma
    14. Python-tulkki
    15. Pääfunktio
    16. printf
  12. R
    1. Resurssi
  13. S
    1. Staattinen tyypitys
    2. Syntaksi
  14. T
    1. Taulukko
    2. Tavu
    3. Terminaali
    4. Tietorakenne
    5. Tyyppi
    6. Tyyppimuunnos
  15. V
    1. Varoitusviesti
    2. Virheviesti
  16. W
    1. while
Ratkaistu: / tehtävää

Keskeytykset

Osaamistavoitteet: Keskeytykset ja niiden käyttö sulautetussa laitteessa.
Tietokoneessa keskeytys on sisäinen tai ulkoinen signaali suorittimelle, joka nimensämukaisesti keskeyttää suorittimen muun toiminnan. Keskeytyksen tullessa suoritin tallentaa tilansa (ohjelman suorituksen tila, rekisterit, ym) ja siirtyy suorittamaan keskeytyksen käsittelyrutiinia. Kun käsittelijä on suoritettu, suoritin lataa tallennetun tilansa takaisin ja jatkaa ajossa olleen ohjelman suorittamista täsmälleen siitä tilasta mihin jäätiin.
Kuvassa alla ATmelin ATtiny2313-mikrokontrollerin pinnijärjestys, jossa punaisella merkittynä kaksi ulkoista laitteistokeskeytys-pinniä (INT0 ja INT1). Näihin pinneihin voisimme kytkeä jonkun oheislaitteen lähtevän keskeytyslinjan ja näin saada kiinni sen lähettämät keskeytyssignaalit. Yleisesti ulkoisia keskeytyksiä varten on mikrokontrollereissa varatut pinnit kytkettynä fyysisesti piirin keskeytysten hallintalogiikkaan. Oheislaitteiden / komponenttien datakirjoissa on tietenkin määritelty tarkalleen millaisia keskeytyksiä ne voivat tuottaa.
"Ulkoiset keskeytyspinnit"
Keskeytyksiä on kahta tyyppiä. Keskeytys voi olla laitteistopohjainen (keskusyksikön sisäinen oma tai oheislaiteelta tuleva) jonka aiheuttaa tyypillisesti asynkroninen (riippumaton ohjelmien ajoituksesta) tapahtuma suorittimen sisällä tai oheislaitteessa. Keskeytys siis tapahtuu ennakoimattomasti ajettavan ohjelman näkökulmasta millä hetkellä tahansa. Laitteistokeskeytyksiä tuottavat keskusyksikön sisällä esim. nollalla jakaminen (virhetilanne) tai ulkoisesti oheislaitteen viesti että tarvitsen huomiota, koska uutta dataa olisi saatavilla tai sattui virhetilanne.
Ohjelmallinen keskeytys aikaansaadaan erityisellä konekielen keskeytyskäskyllä, esim. INT-käsky Intelin x86 -prosessoreissa. Ohjelmistokeskeytys laukaisee keskusyksikössä keskeytyssignaalin, joka käsitellään käyttöjärjestelmässä / firmiksessä samoin kuten laitteistokeskeytyssignaalit ja siten suoritetaan sille määritelty käsittelijäfunktio.
Keskeytyksillä on prioriteetti. Korkeamman prioriteetin keskeytys suoritetaan ensin. Prioriteetillä on merkitystä jos vaikkapa useita eri keskeytyksiä ilmenee samaan aikaan tai kun toista alemman prioriteetin keskeytystä ollaan suorittamassa. Tällöin korkeamman prioriteetin keskeytys keskeyttää alemman prioriteetin käsittelyrutiniin suorituksen ja suorituttaa omansa ensin. Esimerkkinä sulatetuissa järjestelmissä RESET-pinnistä tulevalla laitteistokeskeytyksellä on kaikkein korkein prioriteetti. Seuraavaksi korkeammalla prioriteetillä tulevat laitteistokeskeytykset, koska ne ovat tyypillisesti aikakriittisiä. Lopuksi ohjelmistokeskeytykset, joille ohjelmoija voi asettaa haluamansa prioriteetin. Ohjelmistokeskeytyksiä siis hallitaan ohjelmoijan määrittämällä tavalla (ja nekin voivat ajaa toistensa yli).
Keskeytyksen käsittelyrutiini (engl. handler) on melkein kuin funktio, mutta sitä ei koskaan kutsuta ajettavasta ohjelmasta. Tämä on tärkeää siksi, että ennen keskeytyksen käsittelijän suorittamista täytyi prosessorin tila tallentaa ja kutsumalla käsittelijää funktiona ei tätä tallennusta tehtäisi. Rutiini ei myöskään palauta mitään arvoa, mutta siinä voidaan käyttää esimerkiksi globaaleja muuttujia tai rekistereitä välittämään tietoa. Nyt C-kielessä toki käsittelijä toteutetaan funktiona, ja RTOS:lle täytyy kertoa että funktio on siis nyt käsittelijä.
Käsittelyrutiinit ovat aikakriittisiä kahdesta syystä: ne keskeyttävät ajossa olevan ohjelman ja ne voivat ajaa toistensa yli. Tällöin koko ohjelman suoritus on helppoa (virheellisesti) blokata / estää korkean prioriteetin keskeytyksen käsittelijällä, jonka suoritus kestäisi luvattoman pitkään. Nyt TI RTOS määrittelee, että laitteistokeskeytys saisi kestää max 5 mikrosekuntia ja ohjelmistokeskeytys luokkaa 100 mikrosekuntia. Eli käytännössä vain vähäisesti koodia voidaan suorittaa käsittelijässä. Tästä syystä käsittelijät usein vain muuttavat rekisterien tai globaalien tilamuuttujien arvoja. Esimerkiksi hyvä tapa on käsittelijässä kertoa tilamuuttujan avulla, että oheislaitteella olisi uutta tietoa, ja hoitaa itse lukuoperaatio ohjelmassa käsittelijän ulkopuolella. Taas näitä tuhannan taalan ilmaisia vinkkejä. Noh, tästä lisää Tilakoneet-luentomateriaalissa.

SensorTagin keskeytykset

Seuraavaksi käymme esimerkinomaisesti läpi eri tapoja, joilla RTOS:ssa voidaan käyttää keskeytyksiä. Esittelemme sekä ulkoisia laitteistokeskeytyksiä (pinnin ja oheislaite). Sisäisestä laitteistokeskeytyksestä on kerrottu tarkemmin sarjaliikenne, kun käsittelemme UART-sarjaliikennettä.

Pinni-keskeytys

Aiemmalla kappaleessa esittelime pinnin tilan muutokseen reagoivan keskeytyksen. Palataanpa asiaan..
...
// Pinnin asetukset
PIN_Config buttonConfig[] = {
   Board_BUTTON0  | PIN_INPUT_EN | PIN_PULLUP | PIN_IRQ_NEGEDGE,
   PIN_TERMINATE 
};
...
// Keskeytyskäsittelijä
void buttonFxn(PIN_Handle handle, PIN_Id pinId) {
   ...
}

Int main() {
   ...
   // Asetetaan käsittelijä buttonFxn pinnille 
   if (PIN_registerIntCb(buttonHandle, &buttonFxn) != 0) {
      System_abort("Error registering button callback function");
   }
   ...
}
Huomataan Pin_Config-taulukossa pinnille on nyt asetettu vakio PIN_IRQ_NEGEDGE, joka sallii pinnin aiheuttavan keskeytyksen. Tässä keskeytys siis tapahtuu, kun pinnin tila muuttuu laskevalla reunalla eli HIGH (käyttöjännite) -> LOW (maataso). Pinnikeskeytyksen voi asettaa tapahtumaan myös nousevalla reunalla eli kun tila muuttuu LOW -> HIGH, vakiolla PIN_IRQ_POSEDGE tai jopa molemmilla reunoilla PIN_IRQ_BOTHEDGES.
Keskeytyssignaalille asetamme sen käsittelijän funktiokutsulla PIN_registerIntCb eli tässä funktio buttonFxn. Tänne funktion toteutukseen sitten tietenkin keskeytyskohtainen toiminnallisuus.

Oheislaitteiden keskeytykset

Esimerkkinä oheislaitteen ulkoisesta keskeytyksestä SensorTagissa, esitellään monipuolinen MPU9250-anturi (datakirja 42 sivua). Anturiin on integroitu asentoanturi (engl. gyro), kiihtyvyysanturi (engl. accelerometer) ja magnetometri. Anturia voidaan käyttää myös kompassina.
MPU9250 toimii keskeytyksen avulla siten että SensorTagiin on kytketty sen ulkoinen keskeytyslinja Board_MPU_INT (otsikkotiedostossa CC2650STK.h). Keskeytys otetaan siis käyttöön ihan samoin kuin pinnikeskeytys yllä.
Esimerkissä alla opimme lisäksi kontrolloimaan milloin ulkoisia keskeytyksiä sallitaan tapahtuvan.
// RTOS-muuttujat MPU9250-pinneille
static PIN_Handle MpuHandle;
static PIN_State MpuState;

// MPU9250-pinnien asetukset
static PIN_Config MpuConfig[] = {
    Board_MPU_INT | PIN_INPUT_EN | PIN_PULLDOWN | PIN_IRQ_DIS | PIN_HYSTERESIS,
    PIN_TERMINATE
};

// Käsittelijäfunktio
Void MpuFxn(PIN_Handle handle, PIN_Id pinId) {
      ...
}

Void sensorTask(UArg arg0, UArg arg1) {

   // Sallitaan MPU9250-keskeytys nousevalla reunalla
   PIN_setInterrupt(MpuConfig, PIN_ID(Board_MPU_INT) | PIN_IRQ_POSEDGE); 
   ...
   // Kielletään MPU9250-keskeytykset
   PIN_setInterrupt(MpuConfig, PIN_ID(Board_MPU_INT) | PIN_IRQ_DIS);
}

int main(void) {
   ...
   // Otetaan käyttöön MPU-keskeytyspinni
   MpuHandle = PIN_open(&MpuState, MpuConfig);
   if (MpuHandle == NULL) {
      System_abort("Pin open failed!");
   }

   // Asetetaan keskeytyksen käsittelijäfunktio
   PIN_registerIntCb(MpuHandle, &MpuFxn);
   ...
}
Puretaanpas tämä esimerkki. Nyt main-funktiossa otamme keskeytyslinjan käyttöön ohjelmassa ja asetamme keskeytykselle käsittelijäfunktion MpuFxn.
Pinnin konfiguraatiossa MpuConfig on uusi vakio PIN_IRQ_DIS (engl. disable) kertomassa, että pinnin aiheuttamat keskeytykset ovat lähtökohtaisesti pois päältä. Joten, kun haluamme vastaanottaa keskeytyksiä (esim taskissa) tarvitsemme funktiota PIN_setInterrupt asettamaan keskeytykset päälle, tässä vakiolla PIN_IRQ_POSEDGE. Tyypillisesti keskeytys kannattaa laittaa päälle viimeisellä mahdollisella hetkellä koodissa, jotta keskeytykset eivät sotke ohjelman toimintaa ennenkuin niitä oikeasti halutaan.
Esimerkissä on vielä sensorTask:n toteutuksessa mukana keskeytyksen asetus päälle PIN_setInterrupt-funktiolla. Tällä tavoin, asettamassa keskeytyksiä päälle ja pois päältä, voimme ohjelmallisesti niitä.

Ajastimet

RTOS:n tarjoaa myös ajastimen Clock-kirjastossa, jolla voimme toteuttaa ajastettua tapahtumia eli keskeytyksiä tietyin väliajoin. Esimerkiksi, voisimme ajastimen avulla kerran sekunnissa lukea anturidataa, kommunikoida oheislaitteen kanssa tai vilkuttaa lediä. Aiemmassa tilakonemateriaalissa olikin tästä jo esimerkki, eli muutimme tilakoneen tilaa kerran sekunnissa niin, että sen seurauskena luettiin anturidataa ja tulostettiin uudet mittausarvot näytölle.
Esimerkki kertoo meille enemmän kuin tuhat sanaa.
...
#include <ti/sysbios/knl/Clock.h>
...

// Kellokeskeytyksen käsittelijä
Void clkFxn(UArg arg0) {

   // Esimerkki-tyyliin älä tee näin, koska todella hidas
   sprintf(str,"System time: %.5fs\n", (double)Clock_getTicks() / 100000.0);
   System_printf(str);
   System_flush();
}

int main(void) {

   ...
   Board_initGeneral();

   // RTOS:n kellomuuttujat
   Clock_Handle clkHandle;
   Clock_Params clkParams;

   // Alustetaan kello
   Clock_Params_init(&clkParams);
   clkParams.period = 1000000 / Clock_tickPeriod;
   clkParams.startFlag = TRUE;

   // Otetaan käyttöön ohjelmassa
   clkHandle = Clock_create((Clock_FuncPtr)clkFxn, 1000000 / Clock_tickPeriod, &clkParams, NULL);
   if (clkHandle == NULL) {
      System_abort("Clock create failed");
   }
   ...
}
Jälleen kerran meillä on käytössä asetustietorakenne, tässä Clock_Params. Jäseneen period asetamme halutun ajan kellojaksoina. Muistellaan aiempaa materiaalia, jossa kerrottiin että yksi tikitys vastaan meidän ajassa noin 10 mikrosekuntia.
Nyt asetamme periodiksi 100000, jolla saadaan ajastinkeskeytys noin yhden sekunnin välein. Tässä epätarkkuus johtuu siitä, että Clock-kirjaston kello on toteutettu ohjelmallisesti ja siten sen keskeytykset ovat ohjelmistokeskeytyksiä. Ajettuamme yo. esimerkkiohjelmaa, nähdään että ajan laskenta heittelee muutamia kymmeniä mikrosekunteja suuntaan taikka toiseen. Noh, tämä on riittävä tarkkuus meille ihmisille.
Asetustietorakenteen jäsenellä startFlag voidaan asettaa kello käyntiin heti Clock_create-kutsusta (startFlag=TRUE) tai erikseen käynnistettäväksi myöhemmin Clock_start-kutsulla (startFlag=FALSE). Kello pysäytetään Clock_stop-kutsulla. Näissä kutsuissa tarvitaan parametriksi kahva.
Clock_create-kutsussa on myös meille uutta. Kutsun ensimmäinen parametri on keskeytyskäsittelijä, tässä funktio clkFxn. Funktion ideana on osoittaa miten ohjelmistolla toteutettu kello toimii. Tässä muistetaan, että tulostus konsoli-ikkunaan, on todella hidas operaatio (MCU:n mielestä), joten tässä rikomme kirkkaasti sääntöä ettei keskeytyksen käsittelijän suoritusajan pitäisi olla kovin pitkä. Noh, annetaan anteeksi nyt, koska halusimme mitata ohjelmistokeskeytysken epätarkkuuden. (Parempi tapa tehdä sama asia olisi tallettaa kellonaika globaaliin muuttujaan ja taskissa tulostaa se konsoli-ikkunaan tilamuuttujan avulla. )
Clock_create-kutsun toinen parametri, timeout (tässä 1s), kertoo ajastimelle kuinka monta tikitystä se odottaa ennen ensimmäistä keskeytystapahtumaa. Tässä ideana on, että voidaan myös toteuttaa kertakäyttöisiä (engl. one-shot) ajastimia. Näissä kelloissa Clock_params-rakenteen period-jäsen asetetaan nollaksi ja tähän timeout-argumenttiin haluttu aikaviive.
Clock-kirjaston kaksi erityyppistä kelloa.
"RTOS:n kaksi erilaista kelloa"
Kirjastolla voidaan luoda ohjelmaamme useita yhtäaikaisia kelloja, tarvitsee vain esitellä kahva per kello sekä asetusparametrit ja luoda kellot jokainen Clock_create-kutsulla. Tämä ei tosin ole erityisen hyvä tapa, vaan parempi on toteuttaa yksi kellokeskeytys ja siinä laskea montaa aikaviivettä yhtaikaa.
Lisäksi kirjasto esittelee meille jo tutun Clock_tickPeriod-muuttujan, joka kertoo kuinka monta mikrosekuntia yksi tikitys on. Clock_getTicks-kutsulla saadaan selville ohjelman käynnistyksestä kulunut aika tikityksinä.

Reaaliaikakello

Kaiken tämän päälle vielä RTOS tarjoaa myös reaaliaikakelloa varten kirjaston Seconds, joka pyörii meidän ihmisten ajassa. Ainoa varjopuoli tässä on, että meidän pitää itse alustaa kello kääntämällä viisarit haluttuun aikaan ennen sen käyttöönottoa.
Luotamme jälleen esimerkin voimaan.
#include <ti/sysbios/hal/Seconds.h>
...
Void clkFxn(UArg arg0) {

   time_t nyt = time(NULL);
   struct tm *aika = localtime(&nyt);
   System_printf("Kello on %02d:%02d:%02d\n", aika->tm_hour+3, aika->tm_min, aika->tm_sec);
   System_flush();
}

Int main() {
   ...
   // Asetetaan reaaliaikakellon aloitusaika
   Seconds_set(1475578882); // Jännempi argumentti..
   ...
   }
Huomataan ensin main-funktiossa kutsu Seconds_set, jolla kello asetetaan haluttuun aikaan. Nyt homma menee mielenkiintoiseksi (noo.. jonkun mielestä ihan varmasti!)
Tässä kellonaika annetaan Unix-aikana, eli kuluneina sekunteina sitten 1. tammikuuta 1970 00:00:00 UTC, joka ilmaistaan 32-bittisenä kokonaislukuna. Netistä löytyy useita sivustoja, jotka laskevat kuluneet sekunnit valmiiksi, esimerkiksi Epoch converter (Kurssin henkilökunta ei ole missään kaupallisessa suhteessa mainittuun sivustoon). Nyt selviää, että esimerkissä yllä käytetty luku 1475578882 vastaa kellonaikaa 4. lokakuuta 2016 11:01:22 GMT.
Funktiossa clkFxn tulee myös uusia asioita, kun käytämme time.h-standardikirjastoa. Kirjasto tarjoaa funktion time(NULL), jolla voimme kysyä kuluneen reaaliajan 32-bittisenä kokonaislukuna. Lisäksi time-kirjasto tarjoaa joukon funktioita joilla sekunnit voidaan muuntaa luettavampaan muotoon. Yllä localtime-kutsulla täytämme struct tm-tietorakenteen, jonka avulla saamme irti erikseen kuluneet tunnit, minuutit ja sekunnit.
Yllä joudumme vielä asettamaan aikavyöhykkeen varsin typerästi tm_hour+3.

Lopuksi

RTOS abstrahoi keskeytysten käytön varsin yksinkertaiseksi käsittelijän kirjoittamiseksi funktiona. Emme edes välttämättä tiedä, toimiiko kirjasto keskeytyspohjaisesti vai onko kyseessä vain ohjelmafunktio. Tätä varten on syytä lukea kyseisen kirjaston dokumentaatiosta mistä on kyse. Muutoin saatamme tietämättämme toteuttaa liian raskaan käsittelijän keskeytykselle.
?
Abstraktiolla tarkoitetaan sitä kun raa'an konekielen käskyt "piilotetaan" korkeamman tason ohjelmointikielen käskyjen alle. Abstraktiotasosta riippuu miten laajaa tämä piilotus on - mitä korkeampi taso, sitä vaikeampi on suoraan sanoa miten monimutkaiseksi koodirakennelma muuttuu kun se kääntyy konekielelle. Esim. Pythonin abstraktiotaso on huomattavasti korkeampi kuin C:n (itse asiassa Python on tehty C:llä...).
Alias on esikääntäjävaiheessa käsiteltävä korvaus, jolla tietty merkkijono koodissa korvataan toisella. Toiminta vastaa siis tekstieditorin replace-toimintoa. Aliaksia määritellään #define-direktiivillä. Esim #define PI 3.1416
Muuttujan alustamisella tarkoitetaan sitä, kun sille asetetaan koodissa jokin alkuarvo. Hyvin yleinen esimerkki tästä on lukumuuttujien alustaminen nollaan. Alustus voidaan tehdä muuttujan esittelyn yhteydessä: int laskuri = 0; tai erikseen. Jos muuttujia ei alusteta, niiden sisältönä on mitä ikinä muistipaikkaan on aiemmin jäänyt.
Pythonin käyttämää tapaa käsitellä arvojen tyyppiä kutsutaan dynaamiseksi tyypitykseksi eli ankkatyypitykseksi. Nimitys perehtyy lauselmaan "Jos se ui kuin ankka, kävelee kuin ankka ja ääntelee kuin ankka, se on ankka." Toisin sanoen arvon kelvollisuus määritellään sen ominaisuuksien perusteella. Tämä eroaa staattisesta tyypityksestä, jossa arvon kelvollisuus määritellään sen tyypin perusteella.
Argumentti on funktiokutsussa käytettävä arvo, joka välitetään kutsuttavalle funktiolle. Funktion sisällä argumentit sijoitetaan parametreiksi kutsuttuihin muuttujiin. Esimerkiksi printf("%c", merkki); -lauseessa argumentteja ovat "%c"-tulostusmäärittely sekä merkki-muuttujan sisältö.
Alkeiskurssilla arvo-termiä käytettiin kaikista ohjelman käsittelemistä arvoista, oli kyse sitten muuttujista, lauseiden tuloksista tai mistä tahansa. Arvo on siis käytännössä tietokoneen muistissa olevaa dataa, johon muuttujat voivat viitata. C:ssä muuttujan ja sen arvon suhde on Pythonia tiiviimpi, koska muuttuja vastaa suoraan sitä muistialuetta johon arvo on talletettu.
Asetuslippuja käytetään kun suoritetaan ohjelmia komentoriviltä. Ne ohjaavat ohjelman toimintaa. Asetuslippu kirjoitetaan yleensä joko yhdellä viivalla ja sitä seuraavalla kirjaimella (esim. -o) tai kahdella viivalla ja kokonaisella sanalla (tai sanoilla, sanojen välissä viiva) (esim. --system. Jotkut liput ovat ns. boolean lippuja eli ne ovat vain päällä tai pois, toisille annetaan lisäksi parametri. Parametri on tyypillisesti lipun perässä joko välilyönnillä tai =-merkillä erotettuna (esim. -o hemuli.exe).
Avainsanat ovat ohjelmointikielessä kielen käyttöön valittuja sanoja, joilla on erityinen merkitys. Hyvät tekstieditorit tyypillisesti merkitsevät avainsanat muista nimistä eroavalla tavalla (esim. lihavointi). Avainsanat ovat yleensä suojattuja, eli samannimistä muuttujaa ei voi luoda. Yleisiä avainsanoja ovat esim ohjausrakenteisiin kuuluvat if ja else. Avainsanat ovat siis osa ohjelmointikielen kielioppia.
Binääriluku on luku, joka muodostuu biteistä, eli arvoista 0 ja 1. Tämä tekee siitä 2-kantaisen lukujärjestelmän. Binäärilukujen tulkintaa voit tutkailla lukujärjestelmiä käsittelevässä lisämateriaalissa.
Binääritiedosto on tiedosto, joka sisältää konekielisiä käskyjä binäärinä. Ne on tarkoitettu ainoastaan tietokoneen luettavaksi, ja tyypillisesti jos niitä avaa vahingossa esim. tekstieditorilla tuloksena on merkkisotkua editorin yrittäessä tulkita tiedoston sisältämiä bittejä merkeiksi. Useimmat tekstieditorit myös varoittavat asiasta erikseen.
Bitti on pienin informaation yksikkö, joka voi saada arvot 0 ja 1. Tietokoneen sisällä kaikki tapahtuu bitteinä. Tyypillisesti muistissa on bittijonoja, jotka muodostuvat useista biteistä.
Bittinegaatio on operaatio jossa bittijonon bitit käännetään siten, että nollat muutetaan ykkösiksi ja ykköset nolliksi. Operaattori on ~
Bittioperaatiot ovat oma operaatioluokkansa joiden yhteispiirre on se, että niissä käsitellään bittijonojen yksittäisiä bittejä. Kääntöoperaatiossa yhden jonon bitit käännetään nollista ykkösiksi ja toisin päin. Osa operaatioista suoritetaan kahden bittijonon välillä siten, että jonoissa samassa kohdassa olevat bitit vaikuttavat toisiinsa. Näitä ovat and (&), or (|) sekä xor (^). Lopuksi on vielä siirto-operaatiot (<< ja >>), joissa yhden bittijonon bittejä siirretään oikealle tai vasemmalle N askelta.
C:n funktiot ovat Pythonin funktioita staattisempia. Funktiolla voi olla vain yksi paluuarvo, jonka tyyppi määritellään funktion määrittelyssä. Samoin määritellään kaikkien parametrien tyypit. Funktiota kutsuttaessa argumenttien arvot sijoitetaan parametreille varattuihin muistipaikkoihin, joten funktio käsittelee eri arvoja kuin sitä kutsuva koodi.
Ulkopuolinen koodi sijaitsee C:ssä kirjastoissa (library), josta niitä voidaan ottaa käyttöön #include-direktiivillä. C:ssä on mukana sisäiset kirjastot sekä lisäksi voidaan käyttää ulkoisia kirjastoja - ne täytyy kuitenkin koodissa käyttöönoton lisäksi kertoa kääntäjälle käännösvaiheessa. Tyypillisesti kirjasto koostuu c-kooditiedostosta sekä otsikkotiedostosta (.h), joka kertoo mitä funktioita kirjastossa on.
C:n muuttujat ovat staattisesti tyypitettyjä, eli niiden tyyppi kiinnitetään esittelyn yhteydessä. Lisäksi C:ssä muuttuja on sidottu sille varattuun muistialueeseeen. Muuttuja ei voi myöskään muuttaa tyyppiään jälkikäteen.
Ehtolause on yksittäisen ehdon määrittelevä rivi koodissa, jota seuraa aaltosulkeilla merkitty koodilohko, joka määrittää miten ehdon toteutuessa tulee toimia. Varsinaisia ehtolauseita ovat if-lauseet, joka voi esiintyä myös else-avainsanan kanssa else if. Toisiinsa liitetyt ehtolauseet muodostavat ehtorakenteita.
Ehtorakenne on yhdestä tai useammasta toisiinsa liitetystä ehtolauseesta muodostuva rakenne, joka haarauttaa ohjelman suoritusta. Useimmissa ehtorakenteissa on vähintään kaksi haaraa: if ja else. Näiden välissä voi olla myös N kpl else if-lauseilla aloitettuja haaroja. On myös mahdollista, että ehtorakenteessa on pelkkä if-lause. Ehtorakenteessa kussakin haarassa on suoritettavaa koodia, joka kuvaa miten ohjelman tulee ehdon määrittelemässä tilanteessa toimia. Jokainen haara on oma koodilohkonsa, joka merkitään siis aaltosulkeilla.
Esikääntäjä on värkki joka käy koodin läpi suorittaen kaikki esikääntäjädirektiivit ennen varsinaista kääntämistä. Näihin kuuluvat mm. include-lauseet joilla koodiin lisätään siihen liitetyt kirjastot sekä define-lauseet joilla voidaan määritellä vakioita ja makroja.
Esikääntäjädirektiivit ovat ohjeita, jotka on tarkoitettu esikääntäjälle. Ne puretaan koodista pois ennen varsinaista kääntämistä. Esikääntäjädirektiivit alkavat #-merkillä. Yleisin näistä on include, joka vastaa Pythonin importia. Toinen yleinen on define, jolla tällä kurssilla määritetään vakioita.
Muuttujan esittely tarkoittaa sitä kun muuttujan olemassaolosta kerrotaan ensimmäistä kertaa. Tällöin määritetään muuttujan tyyppi ja nimi, esim. int luku;. Kun muuttuja esitellään, sille varataan paikka muistista, mutta muistiin ei vielä kirjoiteta mitään - muuttujassa on siis muistiin jäänyt arvo. Tästä syystä muuttujat on usein myös hyvä alustaa esittelyn yhteydessä.
Etumerkitön kokonaislukumuuttuja on kokonaisluku jonka kaikki arvot ovat positiivisia. Koska etumerkille ei tarvitse varata bittiä, etumerkittömällä kokonaisluvulla voidaan esittää itseisarvoltaan 2x suurempi luku kuin etumerkillisellä. Etumerkitön kokonaisluku määritetään lisäämällä kokonaislukumuuttujan esittelyyn unsigned-avainsana: unsigned int laskuri;
Heksadesimaaliluvut ovat 16-kantaisia lukuja, joita käytetään erityisesti muistiosoitteiden sekä muistin bittisisällön esittämiseen. Heksadesimaaliluvun edessä on tyypillisesti 0x, ja numeroiden lisäksi käytössä ovat kirjaimet A-F jotka vastaavat numeroja 10-15. Heksadesimaalilukuja käytetään koska yksi numero vastaa aina tasan neljää bittiä, joten muunnokset binääriin ja takaisin ovat helppoja.
Iteroitava objekti on sellainen, jonka voi antaa silmukalle läpikäytäväksi (Pythonissa for-silmukalle). Tähän joukkoon kuuluvat yleisimpinä listat, merkkijonot ja generaattorit. C:ssä ei ole silmukkaa, joka vastaisi Pythonin for-silmukan toimintaa, joten taulukoiden yms. läpikäynti tehdään indeksiä kasvattavilla silmukoilla.
Kirjasto on tyypillisesti yhteen rajattuun tarkoitukseen tehty työkalupakki, joka yleensä sisältää nipun funktioita. Kirjastot otetaan käyttöön include-esikääntäjädirektiivillä. Jos kirjasto ei kuulu C:n sisäänrakennettuihin, sen käyttöönotto täytyy myös kertoa kääntäjälle.
Kokonaisluvut itsessään ovat tuttuja varmaan tässä vaiheessa, mutta C:ssä niitä on monenlaisia. Kokonaisluvuille nimittäin määritellään kuinka monella bitillä ne esitetään sekä se, onko luvussa etumerkkiä. Koska tietyllä bittimäärällä voidaan esittää vain rajallinen määrä eri lukuja (2 ^ n), etumerkillisissä luvuissa maksimiarvo on yhden bitin verran pienempi (2 ^ (n - 1)). Pienin kokonaisluku on 8-bittinen.
Kommentti on kooditiedostossa olevaa tekstiä, joka ohitetaan kun koodia suoritetaan. Kussakin kielessä on oma tapansa sille miten rivi merkitään kommentiksi. Pythonissa se on #-merkki, C:ssä //. Lisäksi C:ssä voi merkitä useita rivejä kommenteiksi kerralla - kommentti aloitetaan tällöin /*-merkkiparilla ja päätetään */-merkkiparilla. Kaikki näiden välissä tulkitaan kommentiksi.
Komplementti on negatiivisten lukujen esitystapa, jossa luvun etumerkki muutetaan kääntämällä sen kaikki bitit. Kahden komplementissa, jota tällä kurssilla käytetään, käännön jälkeen lisätään tulokseen 1. Tarkempaa tietoa löydät lukujärjestelmiä käsittelevästä oheismateriaalista.
Konekieli muodostuu käskyistä jotka laitteen prosessori ymmärtää. Konekieltä kutsutaan yleensä Assemblyksi ja se on alin taso jolla ihmisen on mielekästä antaa ohjeita tietokoneelle. Konekieltä käytetään tällä kurssilla loppuossa, joten siihen ei johdatuskurssia suorittavien tarvitse perehtyä.
Koodilohko on joukko koodirivejä, jotka kuuluvat jollain tavalla yhteen eli ne ovat samassa kontekstissa. Esimerkiksi ehtorakenteessa kunkin ehdon alla on oma koodilohkonsa. Samoin funktion sisältö on oma koodilohkonsa. Koodilohkot voivat sisältää muita koodilohkoja. Pythonissa koodilohkot erotetaan toisistaan sisennyksellä; C:ssä koodilohkon alku ja loppu merkitään aaltosulkeilla {}
Käskykanta määrittää mitä käskyjä laitteen prosessori osaa. Nämä käskyt muodostavat prosessoriarkkitehtuurin konekielen.
Kääntäjä on ohjelma, joka kääntää C-kielisen koodin konekieliseksi binääritiedostoksi, jonka tietokoneen prosessori osaa suorittaa. Kääntäjä myös tutkii koodin ja ilmoittaa siinä olevista virheistä sekä antaa varoituksia potentiaalisista ongelmista koodissa. Kääntäjän toimintaa voi ohjata lukuisilla asetuslipuilla.
Lause on ohjelmointikielessä nimitys yksittäiselle suoritettavalle asialle, joka on yleensä yksi koodirivi.
Liukuluku (engl. floating point number, lyh. float) on tietokoneiden käyttämä desimaaliluvun approksimaatio. Tietokoneet eivät arkkitehtuurinsa vuoksi pysty käsittelemään oikeita desimaalilukuja, joten niiden tilalla käytetään liukulukuja. Liukuluvut saattavat aiheuttaa pyöristysvirheitä - tämä on hyvä pitää mielessä niitä käyttäessä. C:ssä liukulukuja on yleensä kahta eri tarkkuutta: float ja double, joista jälkimmäisessä on nimensä mukaisesti 2 kertaa enemmän bittejä.
Looginen operaatio viittaa Boolen algebran operaatiohin, joissa käsitellään totuusarvoja. Tyypillisiä loogisia operaatioita ovat ehtolauseista tutut and, not ja or. C:ssä tunnetaan myös bittikohtaiset loogiset operaatiot jotka toimivat samalla logiikalla, mutta vaikuttavat jokaiseen bittiin erikseen.
Makro on alias, jolla määritetään tietty avainsana korvattavaksi koodinpätkällä. Hyvin käytettynä tällä voidaan joissain tilanteissa saada aikaan parempaa luettavuutta, mutta helposti käy toisin. Makroilla ei kannata tämän kurssin puitteissa leikkiä, kunhan tietää mistä on kyse jos niihin joskus törmää.
Merkki on nimensä mukaisesti yksi merkki. Merkki voidaan tulkita ASCII-merkkinä mutta sitä voidaan käyttää koodissa myös kokonaislukuna, koska se on pienin esitettävissä oleva kokonaisluku. Merkin koko on 1 tavu. Merkki merkitään yksinkertaisilla lainausmerkeillä, esim. 'c'.
Pythonissa kaikki teksti käsiteltiin merkkijonoissa, eikä siinä esim. ollut erillistä muuttujatyyppiä yksittäiselle merkille. C:ssä puolestaan ei ole varsinaista merkkijonomuuttujatyyppiä lainkaan - on ainoastaan merkeistä koostuvia taulukoita, joille on oma määrittelytapansa. Näillä taulukoilla on ennaltamäärätty pituus. "Merkkijonon" voi määritellä C:ssä char elain[5] = "aasi"; jossa numero kertoo merkkitaulukon koon ja on merkkien määrä + 1, koska lopetusmerkki '\0' lisätään tässä alustustavassa automaattisesti loppuun.
Metodi on funktio, joka on osa objektia eli objektin ominaisuus, jolla objekti usein muuttaa omaa tilaansa. Metodia kutsuttaessa käsiteltävä objekti tulee kutsun eteen: arvosanat.sort().
Kaikki suoritettavien ohjelmien käsittelemä data on tietokoneen muistissa ajon aikana. Tietokoneen muisti muodostuu muistipaikoista, joilla on muistiosoite sekä sisältö. Kaikki muistipaikat ovat saman kokoisia - jos talletettava tietomäärä on tätä suurempi, varataan useampi (peräkkäinen) muistipaikka.
Pythonissa objektit eroteltiin muuntuviin ja muuntumattomiin. Muuntumaton arvo oli sellainen, jonka sisältö ei voi muuttua - kaikki operaatiot jotka näennäisesti muuttavat arvoa tosiasiassa luovat siitä uuden kopion, joka yleensä sijaitsee uudessa muistipaikassa. Esimerkiksi merkkijonot olivat tyypillinen muuntumaton tyyppi Pythonissa. C:ssä tätä erottelua ei tarvita, koska muuttujien ja muistipaikkojen suhde on tiiviimpi - sama muuttuja osoittaa koko ohjelman suorituksen ajan tiettyyn muistipaikkaan.
Objekti, joskus myös olio, on Pythonissa yleistä terminologiaa. Kutsuimme objekteja pääasiassa arvoiksi alkeiskurssilla, mutta Pythonissa kaikkea voi käsitellä objekteina - tämä tarkoittaa, että mihin tahansa voidaan viitata muuttujilla (esim. funktion voi sijoittaa muuttujaan). Objekti-termiä käytetään tyypillisesti oliopohjaisissa kielissä (kuten Python). C ei kuulu tähän joukkoon.
Ohjausrakenne on yleisnimitys koodirakenteille, jotka hallitsevat jollain tavalla ohjelman suorituksen kulkua. Näihin rakenteisiin lukeutuvat ehtorakenteet sekä toistorakenteet. Myös poikkeusten käsittely voidaan lukea tähän joukkoon.
Koodin optimointi tarkoittaa sitä, että sen suorituskykyä parannetaan tyypillisesti joko vähentämällä aikaa, joka sen suoritukseen kuluu tai vähentämällä muistin käyttöä. Optimoinnista on hyvin tärkeää ymmärtää, että sitä ei koskaan kannata tehdä jos ei ole pakko - optimointia siis tehdään vasta kun koodi oikeasti toimii hitaasti tai kuluttaa liikaa muistia. Optimointia ei myöskään kannata tehdä sokkona - koodista tulee ensin tunnistaa mitkä ovat sen pullonkaulat eli ne osat jotka tuhlaavat eniten resursseja.
Osoitin (pointer) on C:ssä erityinen muuttujatyyppi. Osoitinmuuttuja sisältää muistiosoitteen, josta varsinainen arvo löytyy - ne toimivat siis tietyllä tapaa kuin Pythonin muuttujat. Muuttuja määritellään osoittimeksi lisäämällä tyypin perään * esittelyrivillä, esim. int* luku_os luo luku_os-muuttujan, joka on osoitin int-tyyppiseen arvoon. Osoittimen osoittaman muistialueen sisällön voi hakea käyttöön merkinnällä *luku_os ja vastaavasti jonkin muuttujan muistipaikan osoitteen saa merkinnällä &luku. Osoittimille on omistettu kokonainen materiaali (4).
Otsikkotiedosto on .h-päätteellä merkitty tiedosto, joka sisältää otsikkotiedot (funktioiden prototyypit, tietotyyppien määrittelyt yms) saman nimiselle .c-tiedostolle.
Otsikkotiedot ovat C-koodissa ja erityisesti kirjastojen yhteydessä eräänlainen muotti koodista. Tyypillisen otsikkotieto on funktion prototyyppi, jolla kerrotaan mitä funktio palauttaa ja mitä argumentteja sille annetaan. Rivi on sama kuin funktion varsinainen määrittely. Muita otsikkotietoja ovat mm. tietotyyppien ja vakioiden määrittelyt. Otsikkotiedot voivat sijaita kooditiedoston alussa, mutta erityisesti kirjastojen osalta ne ovat yleensä erillisessä .h-tiedostossa.
Paikanpidin on merkkijonojen muotoilussa käytetty termi, jolla esitetään kohta merkkijonossa, johon sijoitetaan esim. muuttujan arvo ohjelman suorituksen aikana. Pythonissa format-metodia käytettäessä paikanpitimiä merkittiin aaltosulkeilla (esim. {:.2f}). C:ssä käytetään %-merkkiä jota seuraa paikanpitimen määrittely, josta erityisen tärkeä osa on muuttujatyypin määrittely. Esimerkiksi "%c" ottaa vastaan char-tyyppisen muuttujan.
Paluuarvo on nimitys arvolle tai arvoille jotka funktio palauttaa kun sen suoritus päättyy. C:ssä funktioilla voi olla vain yksi paluuarvo, Pythonissa niitä voi olla useita. Koodia lukiessa paluuarvoa voi käsitellä päässään siten, että funktiokutsun paikalle sijoitetaan funktion paluuarvo sen jälkeen kun funktio on suoritettu.
Parametri on funktion määrittelyssä nimetty muuttuja. Parametreihin sijoitetaan funktion saamat argumentit. Parametri on siis nimitys jota käytetään kun puhutaan arvojen siirtymisestä funktion näkökulmasta. Tätä erottelua ei aina tehdä, vaan joskus puhutaan pelkästään argumenteista.
Poikkeus on ohjelmointikielessä määritelty virhetilanne. Poikkeuksella on tyyppi (esim. TypeError), jota voi käyttää poikkeuksen käsittelyssä ohjelman sisällä sekä myös apuna virhetilanteen ratkaisussa. Tyypillisesti poikkeukseen liitetään myös viesti, joka kertoo mistä ongelmassa on kyse.
Prototyyppi määrittelee funktion paluuarvon tyypin, nimen sekä kaikki argumentit ennen funktion varsinaista esittelyä. Kunkin funktion prototyypin tulisi löytyä joko kooditiedoston alusta tai erillisestä otsikkotiedostosta (.h). Prototyypin määrittely on kopio funktion varsinaisesti määrittelyrivistä.
Pythonin for-silmukka vastaa toiminnaltaan useimmissa kielissä olevaa foreach-silmukkaa. Se käy läpi sekvenssin -esim. listan - jäsen kerrallaan, ottaen kulloinkin käsittelyssä olevan jäsenen talteen silmukkamuuttujaan. Silmukka loppuu, kun iteroitava sekvenssi päättyy.
Merkkijonojen format-metodi on Pythonissa tehokas tapa sisällyttää muuttujien arvoja tulostettavaan tai tallennettavaan tekstiin. Merkkijonoon määritetään paikanpitimiä (esim: {:.2f}) joihin sijoitetaan format-metodin argumentit.
Python-funktiolla voi olla valinnaisia parametreja, joilla on asetettu oletusarvo. Argumenttien arvot siirtyvät parametreihin viittauksen kautta, joten funktion sisällä käsitellyt arvot ovat samoja kuin sen ulkopuolella käsitellyt - niillä on vain eri nimet. Python-funktiolla voi olla useita paluuarvoja.
Pythonin import-lauseella otettiin käyttöön moduuleja/kirjastoja - joko Pythonin mukana tulevia, muualta ladattuja tai itsekirjoitettuja. Pythonin import-lauseelle erityistä on, että oletuksena tuotuihin funktioihin ym. päästään käsiksi moduulin nimen kautta (esim. math.sin. C:ssä importia vastaa include, ja se tuo nimet suoraan ohjelman omaan nimiavaruuteen.
Interaktiivinen Python-tulkki tai Python-konsoli on ohjelma, johon voi kirjoittaa Python-koodirivejä. Nimitys "interaktiivinen" tulee siitä, että koodirivi suoritetaan välittömästi sen syöttämisen jälkeen, ja ohjelma näyttää käyttäjälle koodirivin tuottaman paluuarvon (esim. matemaattisen operaation tuloksen).
Pythonin lista osoittautui Ohjelmoinnin alkeissa hyvin tehokkaaksi työkaluksi. Se on järjestetty kokoelma arvoja. Listan monikäyttöisyys johtuu siitä, että sen koko on dynaaminen (eli suorituksen aikana muuttuva) minkä lisäksi se voi sisältää mitä tahansa arvoja - myös sekaisin. Samassa listassa voi siis olla useita erityyppisiä arvoja. Listat voivat tietenkin sisältää myös listoja tai muita tietorakenteita jne.
Kuten Ohjelmoinnin alkeissa opittiin, Python-muuttuja on viittaus arvoon, eli yhteys muuttujan nimen ja tietokoneen muistissa olevan arvon välillä. Python-muuttujilla ei ole tyyppiä, mutta arvoilla on. Arvon kelpaavuus kokeillaan koodia suorittaessa tilannekohtaisesti. Tässä suhteessa ne siis eroavat toiminnaltaan C:n muuttujista, ja niiden toiminta muistuttaa usein enemmän C:n osoittimia.
Pythonissa pääohjelma on se osa koodia, joka suoritetaan kun ohjelma käynnistetään. Pääohjelma sijaitsee tyypillisesti koodin lopussa, ja useimmiten if __name__ == "__main__":-lauseen alla. C:ssä ei ole varsinaista pääohjelmaa, siinä suoritus aloitetaan oletuksena main-nimisestä funktiosta.
Python-tulkki on ohjelma, joka muuttaa Python-koodin tietokoneelle annettaviksi ohjeiksi. Se vastaa niin kooditiedostojen kuin myös interaktiiviseen Python-tulkkiin kirjoitettujen komentojen suorittamisesta. Tällä kurssilla sanalla tulkki viitataan kuitenkin useimmiten nimenomaan interaktiiviseen Python-tulkkiin.
Pääfunktio on C:ssä ohjelman aloituspiste ja se korvaa Pythonista tutun pääohjelman. Oletuksena pääfunktion nimi on main ja se määritellään yksinkertaisimmillaan int main().
Resurssi viittaa laitteiston käytössä olevaan prosessoritehoon, muistiin, oheislaitteet jne. Se käsittää siis kaikki rajoitteet sille millaista ohjelmakoodia voidaan ajaa sekä sen, mitä ohjelmakoodilla voidaan tehdä. Tietokoneilla resurssit ovat ohjelmointiopiskelijan näkökulmasta aika rajattomat, mutta sulautetuilla järjestelmillä rajat voivat hyvinkin tulla vastaan.
C käyttää staattista tyypitystä. Se tarkoittaa sitä, että muuttujien tyypit määritellään kun ne luodaan ja muuttujaan ei voida sijoittaa erityyppistä arvoa. Lisäksi arvon kelvollisuus määritellään koodia suorittaessa sen tyypin perusteella (tai oikeastaan tämä tehdään jo käännösvaiheessa). Pythonissa taas käytetään dynaamista eli ankkatyypistystä.
Syntaksi (engl. syntax) on koodin kielioppi. Esimerkiksi Pythonin syntaksi määrittää, millainen teksti on tulkittavissa Python-koodiksi. Jos teksti ei noudata koodin syntaksia, sitä ei voida suorittaa tai C:n tapauksessa kääntää. Syntaksi antaa myös koodaajalle tietoa siitä, missä muodossa halutunlainen ohje tulee antaa.
Taulukko (array) on ohjelmointikielissä yleinen tietorakenne, joka sisältää useita (yleensä) samantyyppisiä arvoja. C:n taulukot ovat staattisia - niiden koko tulee määritellä taulukon esittelyn yhteydessä - ja taulukossa voi olla vain samantyyppisiä muuttujia (myös tyyppi määritellään esittelyssä).
Yhden muistipaikan koko on yksi tavu (byte) - tyypillisesti 8 bittiä. Tavu on siis pienin yksikkö joka voidaan osoittaa tietokoneen muistista. Muuttujien tyyppien varaamat muistialueet lasketaan tavuissa.
Terminaali, komentokehote ja komentorivi ovat eri nimiä käyttöjärjestelmän tekstipohjaiselle käyttöikkunalle. Windowsissa komentoriville pääsee kun kirjoittaa suorita...-ikkunaan cmd. Komentorivillä annetaan tekstikomentoja käyttöjärjestelmälle. Tällä kurssilla pääasiassa siirrytään cd-komennolla hakemistosta toiseen ja käytetään kääntäjää kooditiedostojen kääntämiseen sekä suoritetaan käännettyjä koodeja.
Tietorakenne on yleisnimitys kokoelmille jotka sisältävät useita arvoja. Pythonissa näitä olivat mm. lista, monikko ja sanakirja. C:ssä taas yleisimmät tietorakenteet ovat taulukot (array) ja tietueet (struct).
Tietokoneen muistissa oleva data on pelkästään bittejä, mutta muuttujilla on tyyppi. Tyyppi kertoo millä tavalla muistissa olevat bitit pitää tulkita. Se kertoo myös kuinka suuresta määrästä bittejä muuttujan arvo muodostuu. Tyyppejä ovat esim int, float ja char.
Tyyppimuunnos on operaatio jossa muuttuja muutetaan toisentyyppiseksi. Alkeiskurssilla tätä tehtiin pääasiassa int- ja float-funktioilla. C:ssä tyyppimuunnos merkitään hieman toisin: liukuluku = (float) kokonaisluku. Huomioitavaa on myös, että operaation tulos voidaan tallentaa ainoastaan muuttujaan jonka tyyppi on kohdetyyppiä (esimerkissä float). Pythonissa nähdyt luku = int(luku)-temput eivät siis onnistu.
Varoitusviesti on ilmoitus siitä, että ohjelman suorituksessa tai - erityisesti tällä kurssilla - sen kääntämisessä kohdattiin jotain epäilyttävää, joka saattaa johtaa virhetilanteisiin, mutta ei suoraan estä ohjelman käyttöä. Yleisesti ottaen kaikki varoitukset on syytä korjata ohjelman toiminnan vakauttamiseksi.
Virheviestiksi kutsutaan tietokoneen antamaa virheilmoitusta joko koodia kääntäessä tai ohjelmaa suorittaessa. Virheviesti tyypillisesti sisältää tietoa kohdatusta ongelmasta ja sen sijainnista.
C:ssä main-funktio on ohjelman suorituksen aloituspiste kun ohjelma käynnistetään. Ohjelman komentoriviargumentit tulevat main-funktiolle (mutta niitä ei ole pakko vastaanottaa), ja sen palautusarvon tyyppi on int. Lyhimmillään main-funktion voi siis määritellä: int main().
C:ssä yksi tulostustapa on printf-funktio, joka muistuttaa pääasiassa Pythonin print-funktiota. Sille annetaan tulostettava merkkijono, sekä lisäksi merkkijonoon sijoitettavat arvot mikäli on käytetty paikanpitimiä. Toisin kuin Pythonin print, printf ei automaattisesti lisää rivinvaihtoa, joten loppuun on yleensä syytä lisätä \n.
Silmukoista while pohjautuu toistoon ehdon tarkastelun kautta - silmukan sisällä olevaa koodilohkoa suoritetaan niin kauan kuin silmukalle annettu ehto on tosi. Ehto määritetään samalla tavalla kuin ehtolauseissa, esim: while (summa < 21).